— En, en, ole rauhallinen, ei sinua mikään uhkaa.
— Toisinaan vapisee koko ruumiini. Takaani uhkaa alituinen vaara, jota en näe, mutta jonka tunnen… Miksi siis olen peloissani?
— Ei, ei, älä pelkää… Minä rakastan sinua, enkä salli kenenkään tehdä sinulle mitään pahaa… Kuinka ihanaa onkaan siten sulautua toisiinsa!
Syntyi suloinen äänettömyys.
— Oi, rakastettuni, jatkoi Séverine kevyen hyväilevästi hengittäen, vielä monta sellaista yötä, kuin tämä… Me myisimme tämän talon ja matkustaisimme rahoinemme, Amerikasta etsiäksemme ystäväsi, joka sinua edelleenkin odottaa… En ainoanakaan päivänä mene levolle suunnittelematta, kuinka me järjestäisimme elämämme siellä… Ja kaikkina iltoina tulisi olemaan samanlaista kuin tänä iltanakin. Minä kuuluisin sinulle ja lopuksi me nukkuisimme toistemme syliin… Mutta minä tiedän, että sinä et voi, ja jos puhunkin sinulle siitä, en tee sitä saattaakseni sinut pahoille mielin, vaan sen vuoksi, että se vastoin tahtoani tunkeutuu esiin sydämestäni.
Jacques teki nyt saman kiivaan päätöksen, jonka hän jo ennen oli niin usein tehnyt, nimittäin tappaa Roubaud, päästäkseen tappamasta Séverineä. Nyt, kuten kaikkina muinakin kertoina, uskoi hän tahtovansa sitä lujasti ja järkähtämättömästi.
— En ole voinut, mutisi hän vuorostaan, mutta minä olen sen tekevä.
Enkö ole sitä sinulle luvannut?
Séverine teki heikon vastaväitteen.
— Ei, minä pyydän sinua, älä lupaa mitään… Me tulemme sairaiksi, sitten kun rohkeutesi on sinut pettänyt… Ja se on sitäpaitsi inhoittavaa, se ei saa tapahtua.
— Kyllä, tiedäthän, sen päinvastoin pitää tapahtua. Sen vuoksi olen saapa voimaa sen tekemiseen. Tahtoisin puhua sinun kanssasi siitä, ja me keskustelemme siitä, koska olemme täällä itseksemme ja rauhassa, emmekä voi nähdä edes omien sanojemme väriä.