Hiki alkoi taas valua hänestä ja hänen koko ruumiinsa tärisi.
— Näetkö nyt tulee se taas! Hän on antanut minulle myrkkyä, minulla on sellainen katkera maku suussani, kuin jos olisin niellyt vanhoja rahoja. Jumala tietäköön, ett'en ole vastannottanut mitään häneltä. Yhtä hyvin voisin samalla hypätä järveen… Tänä iltana en jaksa enempää; on parasta, että menen makaamaan. Hyvästi siis, poikani, kun sinä lähdet huomen aamulla seitsemän ja kaksikymmentäkuusi, on se minulle aivan liian varhaista. Tulethan sinä takaisin. Toivokaamme, että minä silloin vielä olen elossa.
Jacques sai auttaa häntä menemään huoneeseensa, jossa hän laskeutui levolle ja nukkui lopen uupuneena. Jäätyään yksin ei hän oikein tietänyt, menisikö hänkin nukkumaan heiniin, jotka odottivat häntä ullakolla. Mutta kello oli kymmentä minuuttia vailla kahdeksan, niin että aikaa oli vielä kyllin; ja hän meni myös ulos, jättäen lampun palamaan tuohon yksinäiseen, uinuvaan tupaan, jota tuon tuostakin tärisytteli ankarasti puhkuva juna.
Kun Jacques tuli ulos, ihmetytti häntä se, että ilma oli niin leuto. Varmaankin tulisi lisää sadetta. Maidonkarvainen, ruumiin muotoinen pilvi oli levinnyt taivaalle, ja täysikuu, joka oli piilossa sen takana, valaisi koko taivaankantta punertavalla heijastuksella. Hän saattoi sen vuoksi tässä vienossa valossa, joka loisti yhtä rauhaisasti kuin yölamppu, selvästi eroittaa ympärillä olevat kentät sekä kukkuloiden ja puiden tummat ääriviivat. Hän kulki kertaalleen läpi tuon pienen kyökkikasvitarhan ja ajatteli sitten lähteä Doinvilleen päin, koska sinne johtava tie ei ollut niin mäkinen.
Mutta kun hän näki tuon yksinäisen talon, joka oli viistossa rautatien toisella puolella, veti se häntä puoleensa, ja hän meni sen vuoksi radan yli. Hän tunsi talon varsin hyvin, koska hän näki sen jokaisella matkallaan — se tavallansa kummittelikin hänelle, kun hänellä oli epämääräinen tunne, että se merkitsi jotakin hänen elämällensä. Aluksi tunsi hän joka kerta juurikuin pelkoa, ett'ei hän tapaisi sitä paikoillansa, ja voi sen jälkeen melkein pahoin, kun sai nähdä sen olevan paikoillaan. Hän ei tietänyt talosta muuta, kuin että sen omistaja oli presidentti Grandmorin, ja tänä iltana tunsi hän vastustamatonta halua ohjata kulkunsa sinne, mahdollisesti saadakseen enempi tietoja.
Hän jäi pitkäksi aikaa seisomaan aitauksen editse kulkevalle tielle. Sitten hän astui muutamia askeleita taaksepäin, kiskotteli ja koetti perehtyä paikkaan. Kulkiessaan puutarhan poikki oli rautatie jättänyt rapun eteen ainoastaan kapean pihamaan, jota muurit ympäröivät, kun taas talon takapuolella oli sangen suuri alue, jota vain hila-aita ympäröi. Talo teki autiossa ja hyljätyssä tilassaan utuisen yön punaisessa kajastuksessa sanomattoman synkän vaikutuksen, ja hän oli juuri vapisten poistumaisillansa, kun huomasi aukon hila-aidassa. Hän ajatteli silloin, että olisi pelkurimaista jättää käyttämättä tilaisuutta ja meni sen vuoksi aukosta sisään. Hänen sydämensä sykki, ja kulkiessaan erään rappeutuneen kasvihuoneen ohitse hän pysähtyi äkisti, nähdessään tumman varjon, joka istui kokoonkyyristyneenä ovella.
— Kuinka, sinäkö se olet? huudahti hän hämmästyneenä, tuntiessaan
Floren. Mitä sinä täällä teet?
Tyttö oli myös säpsähtänyt hämmästyksestä, mutta vastasi sitten tyynesti:
— Näethän, että otan muutamia köysiä… He ovat jättäneet tänne joukon köysiä, jotka mätänevät täällä hyödyttämättä ketään. Mutta minä tarvitsen aina sellaisia, ja sen vuoksi olen niitä noutamassa.
Vahva sirppi kädessä hän maassa seisoen suori päät ja leikkasi solmut poikki, milloin ei työ muuten tahtonut luistaa.