— Minulle on sanottu, jatkoi Flore, että sinä inhoat naisia. Emme me ole eilispäivän tuttuja, etkä sinä ole koskaan sanonut minulle mitään ystävällisiä sanoja. Mistä se riippuu?
Kun Jacques ei vastannut, tuli hän päästäneeksi solmun ja katsahtaneeksi häneen.
— Oletko edelleenkin rakastunut vain veturiisi? Tiedät kai, että siitä lasketaan leikkiä. Sanotaan, että sinä alati hankaat ja kiillotat sitä, ikäänkuin et voisi muita hyväillä. Voinhan sanoa sen sinulle, koska kerran olen ystäväsi.
Nyt silmäsi Jacqueskin ylös ja katseli häntä tuossa kelmeässä valossa. Hän muisti hänet pienenä; jo silloin oli hän kiivas ja itsepäinen, mutta hänessä oli herännyt hurja intohimo häneen ja hän heittäytyi hänen kaulaansa, kun hän tuli. Sitten oli hän usein kadottanut hänet näkyvistään, mutta vaikka hän joka kerta, kun he tapasivat toisensa, oli tullut isommaksi, vastaanotti hän hänet samalla tapaa ja saattoi hänet yhä enemmän hämilleen suurten, kirkkaiden silmiensä hehkulla. Nyt oli hän täysikasvuinen nainen, komea ja tavoittelemisen arvoinen, ja aivan varmaan rakasti hän häntä vielä vanhalla lapsuuden rakkaudellansa. Jacquesin sydän alkoi sykkiä nopeammin, hän tunsi äkisti, että tyttö odotti juuri häntä. Veri nousi hänen päähänsä ja samalla tunsi hän tulevansa yhä enemmän hämilleen ja levottomaksi. Ensin pälkähti hänen päähänsä paeta tiehensä. Joka kerta, kun hän mieli jotakin naista, joutui hän järjiltänsä, kaikki näytti hänestä punaiselta.
— Miksi seisot noin? alotti Flore jälleen. Istuudu.
Hän empi uudelleen. Mutta hänen polvensa notkahtivat äkisti väsymyksestä ja haluten vielä kerran kiusata rakkautta, vaipui hän tytön viereen köysikasalle. Hänen kurkkunsa oli kuiva, eikä hän enään puhunut. Nyt Flore, joka muuten oli niin ylpeä ja harvapuheinen, alkoi lörpötellä rentomielisesti ja ajattelemattomasti, niin että olisi voinut läkähtyä.
— Näetkös, äiti teki tyhmästi mennessään Misardin kanssa naimisiin. Siitä hänen tulee käymään hullusti… Mutta minä en siitä välitä, sillä minulla on tarpeeksi omistakin asioistani. Ja muuten sanoo äiti aina, että minun pitää mennä maata, kun tahdon siihen sekaantua. Hän saa itse selvittää sen asian. Minä pysyttelein ulkosalla ja ajattelen mitä tuonempana tulee… Minä kyllä näin sinut aamulla veturissasi. Istuin pensastossa. Mutta sinä et milloinkaan kurkista… Minä kerron sinulle mitä ajattelen, mutta en vielä, vaan myöhemmin, jahka meistä tulee oikein hyvät ystävykset.
Flore oli pudottanut sirpin ja yhä vaiti ollen tarttui Jacques hänen molempiin käsiinsä, jotka hän ihastuneena salli hänen ottaa. Mutta kun hän vei ne polttaville huulillensa, peljästyi Flore. Hänen sotainen mielensä heräsi ja nousi tätä miehen ensimmäistä lähestymistä vastaan.
— Ei, ei, anna minun olla, minä en tahdo. Ole nyt rauhallisesti ja hiljaa, niin me juttelemme… Miehet ajattelevat ainoastaan tuollaista! Oh, jos minä puhuisin sinulle mitä Louisette kertoi minulle samana päivänä kun hän kuoli Cabuchen luona… Minä tiesin sen muuten presidentistä, sillä näinpä vasta kauniita asioita silloin kun hän oli täällä nuorten tyttöjen kanssa… Yhtä heistä ei kukaan epäile, erästä, jonka hän sitten toimitti miehelään.
Jacques ei kuunnellut mitä hän sanoi: hän syleili häntä rajusti ja suuteli intohimoisesti. Hiljainen huuto, pikemmin syvä, lempeä valitus, jossa piili tunnustus kauvan salatusta hellyydestä, pääsi tytöltä. Mutta vaistomaisesti hän kuitenkin rimpuili vastaan. Hän halusi kuulua Jacquesille ja taisteli kuitenkin vastaan, tuntien tarvetta tulla voitetuksi ja vallatuksi. Hameenmiehusta repeytyi auki ja hänen vankka, maidonkarvainen, taistelun jälkeen yhä uhkuvampi povensa tuli näkyviin. Hän vaipui maahan, tunnustaen tulleensa voitetuksi.