— No, mitä te siitä arvelette? Se on kai tapaturma?
— Se on mahdollista. Se on kentiesi joku iloinen sielu, jonka yli on ajettu, taikka joku matkustaja, joka on hypännyt pois junasta.
Jacques vapisi.
— Kiiruhtakaa! Kiiruhtakaa!
Ei milloinkaan ollut häntä vallannut noin kuumeinen kiihko ottaa selko jostakin asiasta. Sillä välin kun Misard, ilmaisematta mitään mielenliikutusta, valaisi rataa lyhdyllä, oli hän suutuksissaan hänen hitautensa johdosta ja juoksi edellä, juuri kuin olisi häntä kannustanut ruumiillinen himo, sama sisällinen tuli, joka kohtaamisen hetkellä jouduttaa rakastuneiden askeleita. Hän pelkäsi sitä, mikä häntä odotti ja kiiti kuitenkin sinne, jännittäen kaikki lihaksensa. Perille päästyään, kun hän oli syöksymäisillään alaspäin kulkevan radan lähellä olevaa mustaa kasaa vastaan, jäi hän siihen seisomaan kuin kiinninaulattuna ja vapisi kiireestä kantapäähän saakka. Ja tuskastuneena siitä, ett'ei voinut nähdä mitään selvästi, alkoi hän kiroilla tuota toista, joka oli niin hidasliikkeinen ja jolla oli vielä neljättäkymmentä askelta kuljettavana.
— Mutta, Jumalan tähden, tulkaa nyt jo!
Jos hän olisi hengissä, voitaisiin häntä auttaa.
Misard tulla kuhnusteli hiljakseen eteenpäin. Lyhdyllä valaistuaan ruumista sanoi hän:
— Joutavia! Hän on saanut kylliksensä.
Kuolleen oli varmaankin vaunu työntänyt kumoon ja oli hän langennut kasvoillensa maahan korkeitansa puolen metrin päähän radasta. Päästä näkyi ainoastaan sileä, valkoinen hiuskiehkura. Jalat olivat harallaan ja oikea käsivarsi oli kuin irtireväistynä, kun taas vasen oli rinnan alle taivutettuna. Hän oli hyvässä puvussa ja hänen yllään oli suuri, sinisestä verasta tehty päällystakki, upeat jalkineet ja hienot alusvaatteet. Ruumiissa ei näkynyt mitään ruhjevammoja, mutta kaulasta oli juossut runsaasti verta, joka oli tahrannut paidanrintamuksen.