Vielä hetkisen tarkasteli Flore noita kalpeita kasvoja vääristyneine suineen ja suurine, peljästyneine silmineen. Sitten laski hän pään, johon jo oli tullut kuolon jäykkyys, alas raiteelle, jolloin haava meni umpeen.
— Nyt on tyttöjen narrailemisesta tullut loppu, jatkoi hän hiljemmin. Se on tapahtunut jonkin sellaisen asian vuoksi… Oi, Louisette raukkani! Se on vallan oikein tuolle sialle!
Syntyi pitkä vaitiolo. Flore asetti lyhdyn paikoilleen ja odotti, varkain katsellen Jacquesia, joka ruumiin toisella puolella seisoi liikkumattomana ja aivan menehtyneenä siitä, mitä vast'ikään oli nähnyt. Kello oli nyt otaksuttavasti vähää vaille yksitoista. Häntä hävetti se, mikä ennen oli tapahtunut heidän välillään ja sen vuoksi oli hänen vaikea katkaista hiljaisuutta. Mutta nyt kului ääniä. Tulossa oli isä asemapäällikön kera ja kun Flore ei tahtonut, että hänet nähtäisiin, päätti hän tehdä Jacquesille kysymyksen:
— Etkö makaa tänä yönä meidän luonamme?
Mies vapisi ja silmänräpäyksen näytti häntä liikuttavan sisällinen taistelu. Sitten vastasi hän epätoivoisella ponnistuksella:
— En, en.
Tyttö ei tehnyt mitään elettä, mutta tavassa, millä hänen voimakkaat käsivartensa riippuivat alas, oli niin paljon surua.
Ikäänkuin pyytääkseen anteeksi ennen tekemäänsä vastarintaa, kysyi hän silloin hyvin myöntyväisesti:
— Et siis enään palaa meidän luoksemme, en siis enää saa sinua nähdä?
— Et, et.