— Siellä ei ole mitään.
Mutta hän huomasi selkänojan rypytetyssä kankaassa pilkun ja osoitti sitä komisariukselle.
Eikö se ollut sormenjättämä verijälki? Ei, se se ei ollut, ja vihdoin tultiin yksimielisiksi siitä, että se oli likaa.
Kaikki muutkin tulivat nyt lähemmäksi, voidakseen paremmin seurata tutkimusta ja saada vihiä rikoksesta, ja tungeksivat asemapäällikön takana, joka hienotunteisesti oli jäänyt rappusille.
Äkisti tuli hän ajatelleeksi erästä seikkaa.
— Olihan herra Roubaud mukana junassa, virkkoi hän. Palasittehan te pikajunalla eilisiltana… Te voisitte ehkä antaa meille muutamia tietoja?
— Niin, se on totta, huudahti komisarius. Huomasitteko jotakin?
Roubaud oli vaiti kolme, neljä sekuntia. Hän oli näet kumartunut tutkimaan mattoa. Mutta hän nousi pystyyn melkein heti ja vastasi luonnollisella, vaikka nyt hiukan karkealla äänellä:
— Niin, kernaasti kerron mitä tiedän… Vaimoni oli mukanani. Jos se, mitä sanon, pannaan selontekoon, näkisin kuitenkin mieluummin, että hän saisi tulla tänne, jotta saan vertailla muistojani siihen, mitä hän voi muistaa.
Cauche herra piti tätä varsin järkevänä ja Pecqueux, joka juuri oli tullut sinne, tarjoutui hakemaan rouva Roubaudia. Hän saapasteli tiehensä pitkin askelin ja hetkisen odotus syntyi. Philomène, joka oli juossut sinne lämmittäjän seurassa, katsoi hänen jälkeensä suuttuneena siltä, että hän oli ottanut tuon asian toimittaakseen. Mutta nähdessään rouva Lebleun, joka riensi sinne niin nopeasti kuin ajettuneilta jaloiltansa pääsi, syöksyi hän häntä vastaan ja auttoi häntä. He ojensivat kätensä taivasta kohden ja kirkuivat, kovasti liikutettuina siitä, että noin inhoittava rikos oli tehty.