— Mistä on kysymys? kysyi hän lämmittäjältään.
Hän tiesi vallan hyvin mitä se oli ja kuunteli vain hajamielisenä uutista murhasta ja mitä siitä otaksuttiin. Hän tunsi olevansa hämmästynyt ja omituisen liikutettu sen johdosta, että osui keskelle tutkimusta ja näki jälleen tämän vaunun, joka nopeasti kiitäen oli vilahtanut hänen ohitsensa pimeässä. Hän ojensi kaulaansa ja katseli pieluksella olevaa hyytynyttä verta. Hänen silmiensä edessä oli jälleen murhanäytelmä ja ennen kaikkea ruumis, joka kaula poikkileikattuna makasi pitkällänsä radan vieressä.
Kun hän sitten käänsi silmänsä poispäin, äkkäsi hän Roubaud-puolisot, Pecqueuxin edelleen kertoessa hänelle, miten nämä olivat asiaan sekaantuneet, heidän lähdöstään Pariisista samalla junalla kuin murhattu, viimeisistä sanoista, mitkä he Rouenissa olivat vaihtaneet. Hän tunsi Roubaudin, he tervehtivät toisiansa väliin kädestä, sittenkun hän oli ruvennut palvelemaan pikajunassa. Roubaudin vaimon oli hän nähnyt silloin tällöin, mutta sairaaloisessa pelossa oli hän karttanut häntä kuten kaikkia muitakin naisia. Mutta tässä silmänräpäyksessä, kun Séverine seisoi siinä itkien, kalpeana ja peljästynyt ilme lempeissä sinisilmissään tuon mustan, suuren hiuskasan alla, pisti hän hänen silmiinsä. Hän ei kääntänyt katsettansa hänestä ja oli kuin poissa kaikesta siitä mitä tapahtui. Hän kysyi itseltänsä ällistyneenä miksi Roubaudit ja hän olivat siellä, mitenkä tapaukset olivat voineet tämän vaunun luona viedä yhteen heidät, jotka olivat palanneet Pariisista edellisenä iltana, ja hänet, joka aivan vastikään tuli Barentinista.
— Niin, minä tiedän, sanoi hän ääneensä ja keskeytti lämmittäjän puheen. Minä olin sattumalta tunnelin päässä eilen illalla ja luulen nähneeni jotakin, juuri kun juna kulki ohi!
Nyt syntyi kova hälinä ja kaikki kokoontuivat hänen ympärillensä. Hän itse vapisi ensiksi, hämillään ja ällistyneenä sen johdosta, mitä oli sanonut. Miksi oli hän puhunut, olihan hän kerrassaan päättänyt olla vaiti? Ja kuitenkin olivat sanat hänen tietämättään hiipineet hänen huulillensa, kun hän seisoi vaipuneena tämän naisen katselemiseen. Séverine tempasi nenäliinan pois ja tuijotti häneen kyyneleisillä silmillään, jotka olivat käyneet vieläkin suuremmiksi.
Mutta komisarius lähestyi nopeasti.
— Mitä olette nähnyt?
Ja Jacques, jossa Séverinen katse liikkumattomana lepäsi, kertoi mitä hän oli nähnyt: valaistun vaunun, joka täyttä vauhtia kiiti ohi pimeässä, ja kahden miehen ohivilahtavat kasvot, toinen kaadettuna maahan ja toinen puukko kädessä. Roubaud seisoi vaimonsa vieressä ja kuunteli, katsellen häntä suurin, vilkkain silmin.
— Voisitteko tuntea murhaajan? kysyi komisarius.
— En, sitä en usko.