— On kyllä … saatpa nähdä.
Séverine joi viinilasistansa ja söi sen piirakkaanpalasen, joka hänellä oli jäljellä lautasellaan. Mutta nyt tuli aika hälinä; he olivat syöneet kaikki leivät, eikä heillä ollut palastakaan jäljellä juuston kanssa syödäksensä. He kirkuivat ja nauroivat ja käänsivät kaikki mullin mallin, kunnes vihdoin Victoire eukon ruokakaapista löysivät kuivan leipäpalasen.
Heidän pahin nälkänsä oli tyydytetty ja he söivät nyt hyvin hitaasti ja verkallensa ja leikkasivat juuston pieniksi palasiksi jatkaakseen aikaa. Heidän keskustelunsakin oli keskeytymäisillään.
— Sepä totta; huudahti Roubaud, unhoitin kysyä sinulta… Miksi vastasit kieltävästi presidentin kutsuun tulla Doinvilleen?
Vaimo ei vastannut.
— Kuten tiedät, jatkoi Roubaud, en minä voinut nähdä mitään pahaa siinä matkassa. Olisin voinut järjestää asiani niin, että sinä olisit voinut viipyä siellä aina torstaihin asti. Meidän asemassamme ovat he meille tarpeen. Ei ole viisasta kieltäytyä heidän kohteliaisuuksistansa, sitäkin vähemmin, kun epäämisesi näytti todella saattavan hänet pahoilensa… Miksi siis et tahtonut?
Séverine teki kärsimättömän eleen.
— En voi jättää sinua vallan yksinäsi.
— Se ei ole mikään syy… Niinä kolmena vuotena, mitkä olemme olleet naimisissa, olet kahdesti ollut Doinvillessa, viikon kummallakin kertaa. Eihän sinua mikään olisi estänyt matkustamasta sinne vieläkin kerran.
Hän käänsi päänsä poispäin ja tuli yhä enemmän hämilleen.