— Kuvitelkaa mielessänne aivan nuorta tyttöä, oi, niin pientä ja herttaista, valkoista ja punaista kuin enkeli, ja sitäpaitsi lempeätä ja hellää kuin pieni pyhimys, niin että hän olisi voinut saada herran ehtoollisen, antamatta itseänsä ripittää… Voitteko sitä ajatella! Hän ei ollut vielä täyttänyt neljäätoista vuotta, kun hän oli ystävättärenä jonkinlaisella eläimellä, eräällä Cabuche-nimisellä kivityömiehellä, joka oli istunut viisi vuotta vankilassa sen vuoksi, että oli kapakassa lyönyt erään miehen kuoliaaksi.
Tuo mies eli villin tavoin Becour-metsässä, mihin hänen isänsä, joka oli kuollut surusta, oli jättänyt hänelle perinnöksi puunrungoista ja mullasta tehdyn majan. Itsepintaisesti työskenteli hän muutamissa siellä sijaitsevissa hyljätyissä kivilouhimoissa, joista minun luullakseni on tuotu puolet siitä kivestä, mistä Rouen on rakennettu… Ja juuri hänen luolassaan kävi pienokainen katsomassa ihmissuttaan, jota koko paikkakunta niin kauheasti pelkäsi, että hänen täytyi, kuten ruttotautisen, elää kokonaan muista erotettuna. Ja heidät tavattiin usein yhdessä kuljeskelemassa halki metsien, käsitysten, tyttö niin pienenä ja hentona, mies niin suurena ja eläimellisenä. Se oli sanalla sanoen niin suurta tapain turmelusta, että sitä tuskin saattoi uskoa.
Luonnollisesti sain minä sen tietää vasta paljon myöhemmin. Olin ottanut Louisetten luokseni melkein armeliaisuudesta ja tehdäkseni hyväntyön. Tiesin, että hänen perheensä oli köyhä, mutta Misardit olivat tarkoin varoneet kertomasta, että he turhaan olivat antaneet lapselle vitsoja, estääkseen häntä livistämästä Cabuche-ystävänsä luo heti, kun vaan ovi oli avoinna…
Ja silloin tapahtui onnettomuus. Veljelläni ei Doinvillessa ollut omia palvelijoita, vaan Louisette ja eräs toinen palvelustyttö siivosivat hänen huoneensa. Eräänä aamuna meni tyttö yksinänsä hänen asuntoonsa, eikä koskaan palannut. Minun vakaumukseni mukaan oli hän jo aikoja sitten suunnitellut pakonsa, ehkäpä odotti hänen rakastajansa häntä ja vei hänet mukanaan…
Mutta kauheinta oli, että viisi päivää myöhemmin pantiin liikkeelle huhu, että Louisette oli kuollut ja että veljeni olisi tehnyt väkivaltaisen raiskausyrityksen häntä vastaan niin liikuttavain asianhaarain vallitessa, että lapsen sanottiin joutuneen kokonaan pois suunniltansa, lähteneen Cabuchen luo ja siellä kuolleen aivokuumeeseen. Liikkeellä on ollut niin monta erilaista selitystä, että on vaikea sanoa, mitä todellakin on tapahtunut. Mutta minä puolestani luulen, että Louisette, joka todellakin on kuollut pahanlaatuiseen kuumeeseen, sillä sen on eräs lääkäri todistanut, on heittänyt henkensä jonkun varomattomuuden johdosta öisin kuljeskellessaan soiden keskellä. Mutta ettehän voine uskoa, rakas tuomarini, että veljeni olisi häntä rääkännyt. Sehän olisi liian inhoittavaa ja on aivan mahdotonta.
Hänen tätä kertoessaan, oli Denizet tarkkaavaisesti kuunnellut, ilmaisematta mitään hyväksymistä taikka paheksumista. Ja rouva Bonnehon tunsi lopuksi olevansa hiukan hämillään ja lisäsi sen vuoksi:
— Herra Jumala, minä en suinkaan tahdo kieltää, että veljeni mahdollisesti on tahtonut laskea leikkiä hänen kanssaan. Hän piti nuoresta väestä ja jäykän pintansa alla oli hänellä kätkössä paljon rentomielisyyttä. Voimmehan otaksua hänen suudelleen häntä.
Kun hän lausui tämän, tunsivat Lachesnaye-puolisot kainoudessansa olevansa syvästi liikutetut.
— Oi, täti sinä, täti!
Mutta hän kohautti olkapäitänsä: