Yksin jäätyään hengitti Denizet yhden minuutin. Hän jäi seisomaan ajatuksiinsa vaipuneena. Grandmorin, jonka maine tässä suhteessa oli vakaantunut, oli aivan varmaan tehnyt itsensä syypääksi väkivaltauksen yritykseen. Tämä teki tutkimuksen sangen arkaluontoiseksi asiaksi ja hän päätti olla vieläkin varovaisempi, siksi kunnes saisi ministeriöstä odottamansa viittauksen. Mutta ei hän silti sen vähemmin riemuinnut. Vihdoinkin oli hän siis saanut rikoksellisen käsiinsä:
Astuttuaan paikallensa pöydän ääreen, soitti hän vahtimestaria.
— Antakaa herra Jacques Lantierin tulla sisään.
Roubaud-puolisot odottivat yhä käytävän penkillä näköjänsä sangen kärsivällisinä ja juuri kuin horroksiin vaipunein kasvojenpiirtein, joita hermostunut vavahteleminen ainoastaan silloin tällöin häiritsi. Mutta kun vahtimestari kutsui Jacquesia, he ikäänkuin heräsivät ja hieman säpsähtivät. He katsoivat silmät suurina hänen jälkeensä, kun hän katosi tuomarin luo. Sitten vaipuivat he jälleen odotukseensa, yhä edelleenkin äänettöminä ja kalpeina.
Koko tämä asia oli nyt kolmen viikon ajan pitänyt Jacquesia sangen ikävässä mielentilassa, aivan kun se lopulta olisi koskenut häntä itseänsä. Se oli sangen tyhmää, sillä eihän hänen tarvinnut soimata itseänsä mistään, ei edes siitä, että oli ollut vaiti, ja kuitenkaan ei hän voinut mennä tuomarin luo tuntematta jotensakin samaa väristystä kuin rikoksellinen, joka pelkää tulevansa ilmi. Hän koetti rauhoittua hänen kysymystensä suhteen ja ajatteli tarkoin asiaa, peljäten sanovansa liian paljon. Eikö hänen silmistään voinut lukea että hänkin olisi voinut murhata? Ei mikään olisi voinut tuntua hänestä vastenmielisemmältä kuin se, että hänet kerran toisensa jälkeen kutsuttaisiin oikeuden eteen, ja se tavallansa ärsytti häntä, jonka aika oli täpärällä, että häntä vaivattiin asioilla, joiden kanssa hänellä ei ollut mitään tekemistä.
Tällä kertaa käsitteli herra Denizet ainoastaan kysymystä murhaajan tuntomerkeistä. Koska Jacques oli ainoa todistaja, joka vilahdukselta oli nähnyt murhaajan, saattoi hän yksinään antaa luotettavia tietoja. Mutta Jacques pysyi ensimmäisessä todistuksessaan ja toisti että hän oli tuskin sekunnin ajan katsellut murhanäytelmää, ja että sen kuva oli ollut niin nopeasti häipyvä, että se oli muistossa muodottomana ja epämääräisenä. Hän oli nähnyt ainoastaan sen, että joku leikkasi toiselta kaulan poikki, eikä mitään muuta.
Puolen tunnin ajan ahdisteli tuomari häntä hitaasti ja itsepintaisesti ja käänteli samaa kysymystä kaikilla ajateltavissa olevilla tavoilla: Oliko hän suuri, oliko hän pieni? Oliko hänellä partaa, pitkä vai lyhyt tukka? Miten oli hän puettu? Mihin yhteiskuntaluokkaan näytti hän kuuluvan? Mutta Jacques oli hämillään ja antoi ainoastaan epämääräisiä vastauksia.
— No, kysyi Denizet vihdoin kiivaasti ja katsoi häntä silmiin, tuntisitteko hänet jälleen, jos saisitte hänet nähdä?
Jacquesin silmäluomet vavahtivat ja hänet valtasi tuska tämän katseen edessä, joka tutkisteli hänen aivojansa. Hän kysyi omaltatunnoltaan ääneensä:
— Tuntisinko hänet … kyllä… ehkä.