Heti sen jälkeen käski hän, että vanki tuotaisiin sisään ja oli niin hyvällä tuulella menestyksestään, että virkkoi notariollensa:
— Nyt, Laurent, on hän käsissämme.
Ovi avattiin ja kaksi santarmia toi suuren, pitkän, viidenkolmatta tai kolmenkymmenen vuotiaan miehen. Tuomarin viittauksesta he poistuivat ja Cabuche seisoi yksinään keskellä huonetta hämillään ja vastaan hangoittelevana kuin saarrettu eläin.
Hän oli suuri ja roteva voimakkaine kauloineen ja suunnattomine nyrkkeineen, vaalea ja valkohipiäinen, parta oli harvaa, melkein pelkkää kiharaa, keltaista haiventa, silkin pehmoista. Täyteläiset kasvot ja matala otsa osoittivat niukkaa ymmärrystä ja kiivasta luonnetta, joka noudatti hetken mielijohteita, mutta suuri suu ja neliskulmainen nenä, joka muistutti säyseän koiran kuonoa, ilmaisi juuri kuin hellyyden tarvetta ja nöyryyttä. Väkivallalla tuotuna luolastaan ja metsästään varhain aamulla ja suuttuneena syytöksistä, joita hän ei käsittänyt, sai hän jo ällistyksensä kautta ja repaleisella puserollansa sen epäiltävän vanginnäön, sen luihun rosvomuodon, minkä vankila antaa kunniallisimmallekin ihmiselle. Tuli hämärä ja hän katosi tuon tumman huoneen varjoon, kun vahtimestari toi sisään suuren lampun, joka loi kirkasta valoaan hänen kasvoillensa.
Denizet tarkasteli häntä suurilla, kirkkailla silmillään noiden raskaiden silmäluomien alta. Hän ei sanonut mitään, se oli äänetön kamppailu, ensimmäinen voimakoetus, ennen kun tuo hurja taistelu viekkauksineen ja ansoineen ja moraalisine kidutuksineen olisi alkava. Olihan hän rikoksellinen, häntä vastaan oli kaikki sallittua, hänellä ei enään ollut muuta oikeutta, kuin tunnustaa rikoksensa.
Kuulustelu alkoi sangen hitaasti.
— Tiedättekö, mistä rikoksesta teitä syytetään?
Cabuche murisi äänellä, joka oli paksuna voimattomasta vihasta:
— Minulle ei sitä ole sanottu, mutta minä epäilen mitä se on. Siitä on tarpeeksi asti lörpötelty!
— Tunnetteko presidentti Grandmorinin?