Séverine punastui Jacquesin viheliäisen tilan johdosta ja lisäsi, juuri kuin olisi viimemainittu saanut kärsiä ainoastaan hänen tähtensä:
— Voi minkälaiselta te näytätte, ja minun kun oli niin hyvä olla!… Minä ajattelin teitä ja olin vallan epätoivoissani, kun satoi niin hirveästi… Minä joka iloitsin siitä, että te toitte minut tänne ja veisitte minut tänä iltana pikajunalla takaisin!
Mutta tämä rakastettava ja hyvin hellä tuttavallisuus näytti vain saattavan hänet vieläkin levottomammaksi ja häntä rauhoitti se, kun kuului huuto: "Peräyttäkää!" Hänelle tuli silloin kiire antaa höyrypillin soida, jolloin lämmittäjä viittasi Séverineä menemään pois tieltä.
— Kello 3!
— Niin, kello 3!
Veturin lähtiessä liikkeelle, oli Séverine viimeinen, joka poistui asemalaiturilta. Kun hän Rue d'Amsterdamilla aikoi avata sateenvarjonsa, huomasi hän iloksensa, että sade oli tauonnut. Hän käveli aina Place de Havrelle saakka, jossa hän hetken mietittyään katsoi parhaaksi heti syödä aamiaista. Kello oli nyt viisikolmatta minuuttia yli yhdentoista; hän meni erääseen Rue Saint-Lazaren kulmauksessa sijaitsevaan ravintolaan tilasi itselleen kyljyksen paistettujen munien kera. Hän söi hyvin hitaasti ja vaipui kokonaan samoihin ajatuksiin, jotka olivat kiusanneet ja vainonneet häntä nyt useampia viikkoja. Tällöin hän kalpeni, kävi levottomaksi, eikä hänellä enään ollut jäljellä sävyisää vietteleväistä hymyänsä.
Roubaud oli pitänyt vaarallisena odottaa kauemmin ja oli sen vuoksi edellisenä iltana, eli kaksi päivää jälkeen Rouenissa pidetyn kuulustelun, tullut siihen päätökseen, että Séverinen oli matkustettava tervehtimään herra Camy-Lamottea, ei ministeriöön, vaan hänen kotiinsa Rue du Rocherin varrelle, missä hän asui eräässä aivan Hôtel Grandmorinin vieressä sijaitsevassa hotellissa. Séverine tiesi hänen olevan tavattavissa siellä klo 1, eikä sen vuoksi pitänyt kiirettä. Hän ajatteli sitä, mitä sanoisi ja koetti arvata hänen vastauksensa, jott'ei antaisi minkään sekaannuttaa itseänsä.
Se oli uusi levottomuuden syy, mikä edellisenä iltana oli jouduttanut hänen matkustamistansa. Juorukellojen kautta asemalla oli hän saanut kuulla rouva Lebleun ja Philomènen kertoneen kaikkialla, että yhtiö erottaisi Roubaudin, koska hänen virassa pitämisensä katsottiin muka häpäisevän yhtiötä. Ja pahinta oli, että herra Dabadie suoraan kysyttäessä ei ollut sitä kieltänyt, mikä seikka antoi huhulle sangen suuren merkityksen. Hänen oli silloin välttämätön pakko rientää Pariisiin puhumaan heidän puolestansa ja ennen kaikkea anomaan tämän mahtavan henkilön suojelusta, kuten ennen presidentin.
Mutta sellaisen pyynnön takana joka ainakin kelpaisi selittämään vieraisilla käyntiä, oli vieläkin pakottavampi vaikutin, nimittäin heidän tuntemansa polttava, ääretön tarve saada tietoja asemasta, sama tarve, joka pakottaa rikoksellisen ennemmin ilmaisemaan itsensä kun olemaan tietämättömyydessä. Tietämättömyys olisi tappanut heidät nyt, kun he tunsivat tulleensa ilmi, sitten kun Jacques oli kertonut heille, että viranomaiset epäilivät vielä toisenkin murhaajan olevan olemassa. He olivat väsymättömät keksimään uusia otaksumia kirjeen löytämisestä, uuden tutkimuksen toimeenpanemisesta j.n.e. Tunnin toisensa jälkeen he odottivat kotitarkastusta, vangitsemista; ja heidän tuskansa tulivat niin suuriksi ja pieninkin asia, mikä tapahtui heidän läheisyydessään, teki niin uhkaavan ja levottomuutta herättävän vaikutuksen heihin, että he lopulta pitivät hirmukohtausta parempana, kuin tätä alituista levottomuutta. He halusivat saada varmuutta ja päästä kauemmin kitumasta.
Séverine söi kyljyksensä ja vaipui niin ajatuksiinsa, että ihan säpsähti hämmästyneenä siitä, että oli julkisessa ravintolassa. Kaikki kävi maultansa niin karvaaksi ja hänen oli niin vaikea niellä mitään, eikä hän voinut edes juoda kahvia. Mutta miten hitaasti hän söikään, kello oli tuskin neljännestä yli kahdentoista, kun hän läksi ravintolasta. Vielä kolme neljännestuntia kulutettavana! Hän, joka jumaloi Pariisia, ja oli niin ihastunut kaduilla kuljeskelemiseen niinä harvoina kertoina, joina hän oli siellä, hän tunsi nyt olevansa niin eksynyt ja peloissaan ja kärsimätön saamaan lopun kaikesta ja sitten piiloutumaan. Katukäytävät alkoivat jo kuivaa ja vieno tuuli ajoi pilvet kokonaan pois. Hän kulki Rue Tronchetia alaspäin ja saapui la Madeleinen luona olevalle kukkatorille. Nyt oli yksi noista viimeisistä, kalpeista maaliskuun talvipäivistä, jolloin varsinkin kevätesikköjen ja atsaleeojen tuonti on niin runsas. Hän vaelteli puolisen tuntia tässä varhaisessa keväässä ja vaipui epämääräisiin haaveiluihin, ajatellen Jacquesia vihollisena, jolta hänen oli riistettävä aseet. Hänestä tuntui, kuin olisi hän jo käynyt Rue du Rocherin varrella, ja että kaikki kävisi hyvin sillä taholla, että hänen nyt vain oli päästävä varmuuteen tuon nuoren miehen vaitiolosta. Mutta se oli varsin hankala yritys, ja hänen aivoillaan oli paljon tekemistä, keksiessään kaikenlaisia romantillisia suunnitelmia, joiden mukaan se tapahtuisi. Tämä ei kuitenkaan vaikuttanut väsymystä eikä levottomuutta, vaan tuuditti hänen ajatuksensa hiljaiseen lepoon.