Hän epäröi todellakin, hän ei tietänyt, mille kannalle asettuisi
Roubaud-puolisojen suhteen.
Ainoa seikka, mikä vielä sen jälkeen kun hän tunsi olevansa riippuvainen Camy-Lamotten mielivallasta, ahdisti hänen mieltänsä, oli tämän epäröiminen, se, että mies joko pelastaisi tai kukistaisi hänet hänen voimatta aavistaa niitä syitä, jotka määräisivät hänen toimintansa.
— Voi, ajatelkaa, miten tuskallista se on meille. Te ette voi sallia minun lähteä, antamatta minulle varmuutta.
— Herra Jumala, rouva Roubaud. Enhän minä voi sille mitään tehdä.
Odottakaa.
Camy-Lamotte vei hänet ovelle, ja hän kulki mieletönnä epätoivosta ja säikähdyksestä ja oli vilpittömästi tunnustamaisillaan kaikki, pakoittaakseen hänet suoraan sanomaan, mitä hän aikoi heille tehdä. Voidakseen viipyä siellä vielä hetkisen ja toivoen sinä aikana keksivänsä keinon, huudahti hän:
— Minä unhoitin, että aijoin pyytää teiltä neuvoa tuon onnettoman testamentin suhteen… Arveletteko, että meidän on otettava lahjoitus vastaan?
— Laki on teidän puolellanne, vastasi Camy-Lamotte varovaisesti. Se riippuu asianhaaroista ja teidän käsityksestänne.
Hän oli nyt ovella ja teki viimeisen yrityksen.
— Minä rukoilen teitä, älkää antako minun lähteä näin, sanokaa minulle, voinko toivoa.
Kiihtymystä ilmaisevin elein oli hän tarttunut miehen käteen. Tämä riistäytyi irti. Mutta hän katsoi häneen niin kauniisti ja lämpimän rukoilevasti, että hän tuli liikutetuksi.