Hän antoi viedä ukko Merlier'n samaan huoneesen, jossa Dominique oli ollut vangittuna. Vanhus pyysi tupakkaa ja alkoi tupakoida. Hänen tyyneillä kasvoillaan ei näkynyt vähintäkään mielenliikutusta. Mutta kun hän jäi kahden piippunsa kanssa, valahti kaksi suurta kyynel-pisaraa hiljakseen alas hänen poskiaan myöten. Kuinka hänen rakas lapsiraukkansa sai kärsiä!
Françoise jäi seisomaan pihalle. Preussiläisiä sotamiehiä kulki nauraen ohitse. Muutamat niistä laskettelivat hänestä pilkka- ja ivasanoja, joita hän ei ymmärtänyt. Hän katseli ovea, jonka taakse isänsä oli äsken kadonnut. Hitaasti vei hän käden otsalleen, ikäänkuin estääkseen sen pakahtumista.
Upseeri pyörähti ympäri kantapäillään ja sanoi:
"Teillä on kaksi tuntia aikaa. Koettakaa käyttää niitä hyväksenne."
Hänellä oli kaksi tuntia aikaa. Nuo sanat suhisivat hänen korvissaan. Koneentapaisesti meni hän ulos pihasta ja alkoi käydä eteenpäin, sattuman osoittamaa suuntaa. Mihin pitäisi hänen mennä? Mitä tulisi hänen tehdä? Hän ei koettanutkaan tehdä mitään lopullista päätöstä, sillä hän tiesi ett'ei siitä mitään tulisi. Mutta hän tahtoi sentään tavata Dominiquea. He keskustelisivat yhdessä mitä olisi tehtävä, ehkä keksisivät he jonkun apukeinon. Hänen ajatuksensa olivat aivan sekasin. Hän meni kuitenkin alas Morellen rannalle ja kävi joen poikki sulun alapuolelta, jossa oli muutamia kiviä. Sattumalta tuli hän ensimmäisen pajun luo, niityn reunassa. Hän kumartui ja näki verilätäkön, joka saattoi hänet vaalenemaan. Siinä se oli tapahtunut. Ja hän seurasi Dominiquen jälkiä ruohossa; hän oli luultavasti juossut, sillä vinoon niityn poikki näkyi pitkien askeleiden jäljet. Toisella puolella ei niitä enää näkynyt, mutta toisella, läheisellä niityllä luuli hän jälleen näkevänsä ne. Metsän rinteessä katosi kaikki jäljet.
Siitä huolimatta meni Françoise metsään. Yksinäisyys lohdutti häntä. Hän istui hetkeksi. Mutta kohta tuli hän ajatelleeksi, että aika kului, ja hän nousi ylös. Kuinka kauvan oli kulunut siitä kuin hän lähti myllyltä? Viisi minuuttia? Tahi puoli tuntia? Hänellä ei enää ollut käsitystä ajasta. Dominique oli ehkä piilottautunut erääsen lehtoon, jossa he kerran eräänä ehtoopäivänä olivat yhdessä syöneet pähkinöitä. Hän meni lehtoon ja etsi sieltä. Yksinäinen rastas lensi ilmaan, viserrellen lempeätä, surumielistä virttään. Sitten luuli hän, että Dominique oli paennut erääsen kallion luolaan, jossa hän väliin loikoi väijymässä metsän otuksia; mutta luola oli tyhjä. Turhaa oli häntä hakea. Hän ei kuitenkaan löytäisi häntä. Vähitellen kasvoi hänen halunsa löytää Dominique yhä suuremmaksi; hän kiiruhti askeleitaan. Äkkiä juolahti hänen päähänsä, että Dominique oli ehkä kiivennyt puuhun. Sitten käveli hän eteenpäin katsellen ylös, ja saadakseen tietää jos Dominique oli lähellä, huusi hän hänen nimeään joka viidentoista tai kahdenkymmenen askeleen päästä. Käet vastasivat. Tuulenviima, joka suhisi puitten oksissa, sai hänet luulemaan Dominiquen olevan siinä ja kiipeävän juuri alas. Kerran luuli hän näkevänsäkin hänet. Françoise pysähtyi; hän oli aivan tukehtumaisillaan, ja olisi tahtonut paeta. Mitä sanoisi hän Dominiquelle? Oliko hän tullut viemään häntä mukanaan ammuttavaksi? Oi ei, hän ei puhuisi siitä. Hän kehoittaisi häntä pelastamaan itsensä eikä viipymään niillä seuduin. Sitten tunsi hän kovaa tuskaa, ajatellessaan isäänsä, joka odotti häntä. Hän lankesi itkien nurmelle ja sanoi ääneensä:
"Jumalani, Jumalani! Miksi tulin minä tänne?"
Hän oli aivan epätoivoissaan siitä, että oli lähtenyt metsään. Hän juoksi, ikäänkuin pelon valtaamana ja koetti päästä ulos metsästä. Kolmasti eksyi hän ja luuli jo ett'ei hän enää koskaan osaisi myllylle, kun hän samalla tuli eräälle niitylle aivan Rocreusen vastapäätä. Kylän nähdessään seisahtui hän. Palaisiko hän yksinään?
Hän seisoi siinä liikkumatonna, kun joku hiljaa huusi hänen nimeään.
"Françoise! Françoise!"