Samassa tuli upseeri ulos, seurassaan kaksi miestä, jotka taluttivat
Dominiquea.
"En koskaan, en koskaan!" huusi tämä. "Olen valmis kuolemaan."
"Ajatelkaa tarkoin", lausui upseeri. "Sen palveluksen, jonka te kiellätte minulta, voi joku toinen tehdä meille. Minä tarjoan teille elämän, olen jalomielinen — kysymys on ainoastaan viedä meidät Montredoniin metsän lävitse. Siellä löytyy kai polkuja."
Dominique ei vastannut.
"Te kiellätte siis?"
"Tappakaa minut ja lopettakaa tämä", vastasi hän.
Françoise seisoi edempänä ristissä käsin ja katsoi rukoilevasti häneen.
Tyttö unhotti kaikki, hän olisi kehoittanut Dominiquea halpaan tekoon.
Mutta isänsä tarttui hänen käsiinsä, ett'eivät preussiläiset näkisi tätä
mielettömän naisen liikettä.
"Hänellä on oikein", mutisi ukko. "Parempi on kuolla."
Sotamiehet, joitten piti toimittaa ampumisen, seisoivat paikoillaan. Upseeri odotti, että Dominique jonakin heikkouden hetkenä myöntyisi. Hän toivoi vielä voivansa puhuttelemalla saada hänet suostumaan. Kaikki oli hiljaa. Kaukaa kuului kova ukkosen jylinä. Helteinen kuumuus vallitsi. Keskellä tätä hiljaisuutta kuului äkkiä huuto: "Ranskalaiset! Ranskalaiset!"
He olivat todellakin saapuneet. Sauvalin tiellä, metsän rinteessä, voi eroittaa pitkän rivin punaisia housuja. Myllyssä syntyi kauhea sekamelska. Preussiläiset sotamiehet juoksivat sinne tänne, päästäen omituisia kurkkuääniään. Mutta yhtään laukausta ei oltu vielä ammuttu.