Ei milloinkaan ole hänellä ollut mitään leikkikaluja. Hän ei voi käydä kouluakaan, sillä hänellä ei ole jalkineita. Hän muistelee mitenkä äitinsä hänet pienempänä vei auringon paisteesen. Mutta siitä on pitkä aika. Heidän täytyi muuttaa; ja tuntuupa hänestä ikäänkuin senjälkeen joku kylmä vihuri talossa aina riehuisi. Sitten hän ei enää ole ollut tyytyväinen; aina on hän kärsinyt nälkää.
Tämä asia, jota haaveksimaan hän on vaipunut, on liian syvällinen hänen käsittääksensä. Koko maailmako siis on nälässä? Hän on kuitenkin koettanut siihen tottua, mutta ei ole voinut. Hän arveli olevansa siksi liian pieni, täytyy kai olla suuri voidaksensa sitä kärsiä. Epäilemättä hänen äitinsä tietää tämän asian, jota lapsilta salataan. Jos hän uskaltaisi, kysyisi hän äidiltänsä, kuka meidät on tänne maailmaan saattanut ainoastaan nälkää näkemään.
Heidän luonansa on niin ikävä! Hän katselee akkunaa, jossa lakana häilyi, paljaita seiniä, jalattomia huonekaluja, kaikkea sitä kurjuutta vinttikerroksessa, jonka työnlakkautus oli toivottomaksi saattanut. Tietämättömyydessään luuli hän uneksineensa lämpöisistä huoneista, kauniine, loistavine esineineen; hän sulki silmänsä tätä uudestaan nähdäksensä; ja kynttilän valo hänen heikontuneiden silmäluomiensa läpitse tuntui kirkkaalta kullan hohteelta, johon hänen teki mieli tunkeutua. Mutta tuuli vinkui ja ikkunasta kävi niin kova ilman henki, että häntä äkisti rupesi yskittämään. Hänen silmänsä vuotivat kyyneleitä.
Ennen muinoin hän pelkäsi kun hänet aivan yksinään jätettiin, nyt hän siitä ei tiedä enää, hänelle on kaikki yhden tekevää. Kun ei sitten eilisen ole mitään syöty, arvelee hän äitinsä menneen leipää hakemaan. Ja tämä ajatus häntä hurmaa. Sitten hän leikkelisi leipänsä aivan pieniin palasiin ja ottaisi niistä vitkalleen yhden kerrallaan. Hän leikittelisikin leipänsä kanssa.
Äiti tuli kotiin, isä sulki oven. Pienokainen katseli suuresti kummastellen heidän molempain käsiin. Ja kun eivät he hetkisen kuluessa sanaakaan lausuneet, kertoi hän valittavalla äänellä:
— "Minun on nälkä, minun on nälkä."
Isä vaipui, pää käsien välissä, pimeään nurkkaan, siihen hän jäi murtuneena, olkapäät vavahdellen ankarain, äänettömäin nyyhkimisien vaikutuksesta. Kyyneliään tukahuttaen alkoi äiti nukuttaa lastansa, hän peitteli sitä kaikilla vaatteilla, mitä tuvassa oli, käski lapsen olemaan viisaan ja nukkumaan. Mutta lapsi, jonka hampaat vilusta helisivät ja joka tuntee tulen rinnassansa ankarammin polttavan, muuttuu sangen uskaliaaksi. Hän tarttuu äitinsä kaulaan, kysyy sitten hiljaa:
— "Sano, äiti, miksi meillä oikeastaan on nälkä?"
Neljä päivää Jean Gourdonin elämästä.