"Minä olen saanut kylläkseni tästä", sanoi översti, asettuen pitkäkseen, "tulkoot hakemaan minua jos tahtovat. Nukkukaamme!"
Minulla oli vielä siksi voimaa että kohosin puoleksi ylös ja huusin kaikin voimin. Edempänä näkyi väkeä, joka kokosi haavoitettuja; ne kiiruhtivat paikalle ja asettivat meidät vierekkäin paarille.
"Toveri", sanoi översti, kun meitä kannettiin eteenpäin, "kuolema ei tahdo meitä. Teitä on minun kiittäminen hengestäni ja minä maksan velkani milloin te vaan tarvitsette minua… Antakaa minulle kätenne!"
Minä annoin käteni hänen käteensä ja niin saavuimme haavalasaretille. Siellä oli sytytetty soihtuja; haavalääkärit leikkelivät ja sahasivat, haavoitettujen hirveästi huutaessa; verisistä liinavaatteista nousi iljettävä haju samalla kuin soihdut valaisivat tummanpunaisella loisteellaan pesuvateja.
Översti kärsi urhoollisesti käsivartensa poikkisahaamisen; näin vaan hänen huultensa vaalenevan ja hänen silmänsä himmentyvän. Kun minun vuoroni tuli, tarkasti eräs lääkäri olkapäätäni.
"Tuon on kanuunan kuula tehnyt", sanoi hän, "kaksi sentimeetteriä alemmas, niin teidän olkapäänne olisi ollut poissa. Nyt on vaan liha tullut vahingoitetuksi."
Kun kysyin olkapäätäni sitovalta välskääriltä oliko haavani vaarallinen, vastasi tämä nauraen:
"Vaarallinen! Saatte maata kolme viikkoa sängyssä saadaksenne uutta verta, siinä kaikki."
Minä käännyin seinään päin salatakseni kyyneleitäni. Sielun silmillä näin Babetin ja Lazare sedän ojentavan käsivarsiaan minulle. Olin lopettanut kesäpäiväni veriset taistelut.