Viimeinen toivomme katosi, me huomasimme kurjuutemme ja voimattomuutemme. Vesi nousi; Durance huusi meille kovalla äänellään. Silloin rupesin minä nyyhkimään, otin Babetin syliini ja kutsuin Jacquesia tulemaan luoksemme. Toivoin että kuolisimme yhteisessä syleilyssä.
Jacques oli jälleen asettunut pitkälleen ikkunalle. Äkkiä huudahti hän:
"Isä, me olemme pelastetut!… Tule katsomaan."
Taivas oli laupias meille. Jonkun ulkohuoneen katto, jonka virta oli irti temmaissut, oli seisahtunut ikkunan alle. Se oli usean kyynärän pituinen ja oli tehty kovista pölkyistä ja olista, se pysyi veden päällä ja oli oivallinen lautta. Minä asetin käteni ristiin, olisin langennut polvilleni näille pölkyille, noille oljille.
Jacques hyppäsi katolle sidottuaan sen ensin lujasti kiinni. Hän polki olkia koetellakseen pitikö se. Se oli luja ja me voimme rohkeasti uskaltaa katolle.
"Oh, se kannattaa kyllä meidät kaikki", sanoi Jacques iloisena. "Katsokaapas vaan kuinka vähän se painuu veteen! Vaikeinta on ohjata sitä."
Hän katseli ympärilleen ja sai käsiinsä kaksi virran kuljettamaa seivästä.
"Kas tässä on meillä airot", jatkoi hän. "Jos sinä, isä, asetut toiseen ja minä toiseen päähän, voimme me helposti meloa lauttaa eteenpäin. Vesi ei ole kolmea kyynärää syvempää… Joutuun, joutuun alukselle, ei ole silmänräpäystäkään aikaa hukata!"
Babet raukkani koetti hymyillä. Hän kääri pikku Marian hiljaa shaaliin; lapsi oli herännyt; se oli hyvin peloissaan, mutta pysyi kuitenkin ääneti, silloin tällöin vaan syvään huoahtaen. Minä asetin tuolin ikkunan eteen ja autoin Babetin lautalle. Pitäessäni häntä sylissäni suutelin häntä, tuntien samalla pistävätä tuskaa; tunsin tämän suutelon olevan viimeisen.
Vesi alkoi tunkeutua huoneesen. Jalkamme kastuivat. Minä astuin viimeksi lautalle ja päästin sitten irti. Virta ajoi meitä suoraan muuria vasten; lukemattomia varovaisuus keinoja ja ponnistuksia tarvittiin, ennenkuin pääsimme kartanolta.