Jacques oli jo ottanut Babetin syliinsä. Kovalla äänellä sanoi hän:
"Isä, pelasta pienokainen… Minä pelastan äitini."
Tuo musta esine oli aivan lähellä. Minä luulin tuntevani sen puuksi. Tölmäys oli hirveä, lautta särkyi ja oljet sekä pölkyt hajosivat vesipyörteisin.
Minä putosin, puristaen pikku Mariata lujasti rintaani vasten. Jääkylmä vesi rohkaisi minua jälleen. Kun olin tullut veden pinnalle, panin lapsen olalleni ja aloin vaivaloisesti uida. Jos ei pienokainen olisi pyörtynyt, vaan olisi vastustellut, niin olisimme molemmat jääneet syvyyden pohjaan.
Uidessani ahdisti minua kauhea tuska. Minä huusin Jacquesia, koetin löytää häntä; mutta minä kuulin vaan Durancen kohinan, näin ainoastaan sen vaalean pinnan. Jacques ja Babet olivat vaipuneet pohjaan. Babet oli luultavasti tarttunut poikaansa ja vienyt hänet mukanaan kuolon syleilyssä. Mikä hirveä tuska! Olisin tahtonut kuolla, laskeuduin vähitellen alas löytääkseni heidät mustan veden alta. Vaan kohta kun aalto kosketti pikku Marian kasvoja, taistelin jälleen epätoivon voimilla, päästäkseni rannalle.
Jätin Babetin ja Jacquesin, hurjistuneena kun en saanut kuolla heidän kanssaan ja yhä huutaen heitä käheällä äänellä. Virta viskasi minut ylös kiville, aivan kuin jonkun noista heinätukuista, joita se jätti jälkeensä. Kun jälleen toinnuin, otin syliini tyttäreni, joka avasi silmänsä. Päivä valkeni. Talviyöni oli päättynyt, tuo kamala yö, joka oli ollut osallisena vaimoni ja poikani murhassa.
Tällä hetkellä, vuosien surun jälkeen, on minulla yksi lohdutus. Minä olen jääkylmä talvi, mutta minä tunnen kevään sydämmessäni. Lazare sedällä oli oikein: me emme kuole koskaan. Olen elänyt nuo neljä vuodenaikaa, ja nyt palaan kevääsen, sillä nyt alkavat rakkaalle Marialleni jälleen nuo ijäiset ilot ja ijäiset surut.
Sisältö:
Taistelu myllyn luona
Työnlakkautus
Neljä päivää Jean Gourdonin elämästä