— Niin joudu, kuhnaaja! Jos olisit eilen, sunnuntaina, vähemmän tanssinut, niin olisit herättänyt meidät aikaisemmin… Vai rupeat laiskottelemaan!
Hän jatkoi mutisemista yrmissään, kunnes uni valtasi hänet jälleen.
Sanat kävivät epäselviksi, kunnes muuttuivat kuorsaamiseksi.
Nuori tyttö liikkui paljain jaloin edestakaisin. Korjasi alasvaluneen peitteen Henrin ja Lenoren vuoteella. Alzire avasi silmänsä ja katsoi sisareen äänettömänä.
— Noh, Sakarias ja sinä Jeanlin, nouskaa toki! toisti Katarina seisoen veljien edessä, jotka nukkuivat nenät patjoissa.
Hän tarttui vanhemman olkapäähän ja puisti häntä, mutta tämä vain kirosi hampaittensa lomasta; silloin hän veti peitteen heidän yltään. Tämä huvitti häntä niin, että hän purskahti nauramaan, katsellessaan miten he potkivat paljain säärin.
— Anna olla, se on tyhmää! — leksautti Sakarias vihasesti istuutuen. — Minä en pidä sellaisista kepposista… Täytyy nousta, pahuus heidät vieköön!
Hän oli laiha nuorukainen pitkine kasvoineen, missä siellä täällä oli parran ja viiksien alkua, tukka keltanen ja iho kalpea, vähäverinen. Paita oli kohonnut vatsalle ja hän veti sen alas, ei häpeän vuoksi, vaan siksi, että vilutti.
— Kello on jo lyönyt alhaalla, toisti Katarina. No, rientäkää, isä toruu.
Jeanlin kääntyi taas kyljelleen ja sulkien silmänsä leksautti:
— Mene tiehesi, minä tahdon nukkua!