— Kas, kuinka sinä olet yksin? huudahti Levaque. — Missä kaikki sinun ihailijasi ovat?
— Olen ajanut ne kaikki pois, vastasi tyttö iloisesti. Etsin uutta.
Kaikki alkoivat pilkalla tarjota itseään. Mutta Mouquette pudisti hymyillen päätään. Hänen isänsä kuuli tämän kaiken nostamatta edes katsettaan keiloistaan.
— No, no, kyllä tiedetään, ketä sinä ajat takaa, jatkoi Levaque katsahtaen Etienneen, — mutta hänet täytyy kai sinun ottaa väkisin.
Etienne vilkastui. Mouquette oli todellakin jo jonkun aikaa yrittänyt alkaa lemmen leikkiä Etiennen kanssa, mutta tämä ei tarttunut onkeen, sillä tyttö ei häntä lainkaan miellyttänyt. Kuitenkin se huvitti häntä. Mouquette seisoi vielä jonkun aikaa aidan luona katsoen Etienneen suurin silmin, sitten kääntyi hän pois ja tullen äkkiä vakavannäköiseksi lähti kulkemaan auringon paisteessa.
Etienne keskusteli puoliääneen Maheun kanssa vakuuttaen, kuinka välttämätöntä kaikille hiilenkaivajille olisi perustaa Montsou'ssa apukassa.
— Yhtiöhän uskottelee, että se antaa meidän olla täydessä vapaudessa, niin miksi pelkäisimme. Meillä ei ole muuta kuin eläke, mutta senkin määrittelee yhtiö mielivaltaisesti. Eikö olisi hyvä sen rinnalle järjestää avustuskassa, johon voisi turvautua tarpeen tullessa.
Hän meni yksityisseikkoihin, selitti sen järjestämisohjeet luvaten ottaa itse kaikki järjestääkseen.
— Kyllä minä suostun, sanoi Maheu vihdoin. Mutta se riippuu toisista… Koeta saada heidät vakuutetuksi.
Levaque voitti taasen ja pelaajat jättivät pelin juodakseen oluensa. Maheu kieltäytyi juomasta enempää, päivähän on pitkä, ehtii sitä vielä. Hän muisti äkkiä Pierronin. Missä hän mahtaa olla? Varmaankin Lenfant'in kapakassa. Ja hän sai Etiennen ja Levaquen lähtemään kanssaan Montsou'hun. Rasseneurin luo saapui juuri uusi joukko, joka alkoi pelin.