Järjestettiin nopeasti jono. Bebert toi Bataillen, joka valjastettiin kaksien rattaitten eteen. Toiselle pantiin Chicot'n ruumis ja toiseen istui Maheu pitäen Jeanlinia sylissään. Poika oli kääritty johonkin rääsyyn, joka oli; revitty ilmavaihtoluukusta. Molemmissa rattaissa punotti lyhty kuin tähti. Lähdettiin hiljaa liikkeelle. Jonon perässä kulki noin viisikymmentä kivihiilenkaivajaa, jotka vasta alkoivat tuntea väsymystä ja laahasivat jalkojaan perässä. Yli puoli tuntia kesti ennenkuin he saapuivat nostokonehalliin.
Richomme'n määräyksestä, hänen tultua edellä nostohalliin, odotti tyhjä häkki heitä. Pierron sysäsi heti siihen molemmat hiilirattaat. Toisissa istui Maheu runneltuneine poikineen, toisiin täytyi Etiennen istua pitämään Chicot'n ruumista. Kun työmiehet olivat täyttäneet muut osastot, lähdettiin ylös, missä oltiin kahden minuutin kuluttua. Kylmä sade ryöppysi kattoon, miehet katsoivat kärsimättöminä ylös, milloin he tulisivat päivän valoon.
Onneksi oli poika, joka oli lähetetty hakemaan lääkäri Vanderhaghen'ia, löytänyt hänet ja tuonut kaivokseen. Jeanlin ja Chicot'n ruumis kannettiin voudin huoneeseen, missä vuoden ympäri paloi uuni. Vesisangot jalanpesua varten siirrettiin sivulle ja levitettiin kaksi matrassia penkeille, johon mies ja lapsi pantiin. Huoneeseen päästettiin ainoastaan Maheu ja Etienne, toiset työläiset, naiset ja pojat ryhmittyivät oven eteen istuen kyykyssä ja keskustellen puoliääneen.
Lääkäri vain katsahti Chicot'hon ja lausui:
— Loppunut! Voitte pestä hänet..
Kaksi työntarkastajaa riisui ja pesi sienellä ruumiin, joka oli aivan musta hiilentomusta ja hiestä.
— Pää on ehjä, jatkoi lääkäri laskettuaan polvilleen Jeanlinin eteen, — rinta samoin… Mutta jalat, jalat ovat rikki…
Hän riisui itse lapsen, riisui myssym, takin, veti housut jaloista ja paidan yltä käännellen poikaa imettäjän taitavuudella. Ja nyt makasi pieni alaston inehmoinen hänen edessään laihana kuin mato, likasena hiilipölystä, keltasesta mullasta ja veritahroista. Ei voinut mitään nähdä, ennenkuin pesi hänet. Pesusta näytti hän tulevan vieläkin laihemmaksi, niin että kalpean ihon läpi näkyivät luut. Hirveätä oli nähdä tuota onnetonta olentoa, osattoman rodun jälkeläistä, tuota pientä näännytettyä lasta, jonka vuorimassat olivat melkein runnelleet kuoliaaksi.
Jeanlin tointui ja alkoi vaikeroida. Maheu seisoi hänen jaloissaan ja katsoi poikaansa kääntämättä silmiään pois. Suuret kyynelkarpalot vierivät hänen silmistään.
— Oletko sinä hänen isänsä? — kysyi lääkäri, kohottaen päätään. —
Älä itke, eihän hän ole kuollut… Parempi, jos auttaisit minua vähän.