— Kuinka! yhdeksän? — huudahti Maheu. — Minä ja Sakarias saamme kukin kolme, se jo tekee kuusi… Katarina ja isä kaksi frankia, — se on neljä; neljä ja kuusi on kymmenen… Ja vielä Jeanlin yhden, siis yksitoista.
— Niin yksitoista, mutta eihän sunnuntaita lasketa eikä työttömiä päiviä… Kyllä minä tiedän, ettei koskaan ole yhdeksää enempi.
— Synti on valittaa, niin kauan kuin olen tällainen uljas mies. Toiset neljänkymmenenkahden ikäisinä saavat siirtyä jo tienkorjaustöihin.
— Niinpä kyllä, ukkoni, mutta ei meille siitä tule leipää lisää…
Mutta sano itse mitä tehdä. Eikö sinulla ole yhtään rahaa?
— Kaksi sous'ta. [Sous = 5 penniä].
— Osta niillä itsellesi olutta… Mutta mitä minun pitää tehdä? Herra Jumala! Kokonaista kuusi päivää! Maigrat'ille olemme jo velkaa kuusikymmentä frankia, eilen hän ajoi minut ulos. Mutta täytyy kai tänään taas mennä hänen luokseen. Mutta jos hän pysyy kiellossaan, niin…
Hän jatkoi valituksiaan murheellisella äänellä, vuoroin sulkien ja avaten silmiään. Hän valitti, että kaapissa on tyhjää, että lapset pyytävät voitaleipää, mutta hänellä ei ole edes kahvia, ja vedestä heillä vatsoja särkee. Kuinka kauan he jo syövätkään lihatonta kaalilientä, josta ei ole mitään ravintoa. Hänen piti puhuessaan korottaa ääntänsä saadakseen sanansa kuuluville Estellan huudolta. Lapsen huuto kävi aivan sietämättömäksi. Silloin Maheu kaappasi sen kehdosta, ja paiskaten äidin viereen vuoteeseen, sopersi raivoissaan: — Ota se, muuten minä tapan hänet. Hitto vieköön sellaisia lapsia!
Estella vaikeni, alettuaan imeä ja maiskuttaa suutaan.
— Eikö Piolainen patruuna kutsunut sinua luoksensa? — lausui mies hetken äänettömyyden jälkeen.
Vaimo puristi epäillen huuliaan.