— Hyvä on, sanoi Hennebeau, — tahdon kuulla kertomuksenne kahdesti päivässä, aamulla ja illalla, ymmärrättekö?
Niin pian kuin Dansaert oli poistunut, pääsivät leikinlaskut taas valtaansa. Kaikki hyökkäsivät venäläisen salaatin kimppuun huutaen, ettei saa kadottaa hetkeäkään, jos mieli ehtiä syödä sitä.
Tirehtöörille tuotiin koko pinkka kirjeitä ja sähkösanomia ja hän pyysi luvan lukea yhden kirjeen ääneen.
Se oli Pierronilta, joka hyvin kohteliain lausein ilmoitti olevansa pakotettu yhtymään lakkoon välttääkseen pahoinpitelyä tovereitten puolelta, lisäten, ettei hän edes voinut kieltäytyä ottamasta osaa lähetystöön, vaikkei hän hyväksy sen toimintaa.
— Siinä on se ylistetty työnvapaus! huudahti hra Hennebeau.
Puhe suijui taas lakkoon ja häneltä kysyttiin hänen mielipiteensä asiasta.
— Oh, vastasi hän, kyllä ollaan nähty tuollaista. Viikon tai parin tulevat he laiskottelemaan, kuten edellisellä kerralla. Istuskelevat kapakassa, mutta kun nälkä alkaa vetää suolia, niin palaavat he taas työhön.
— Minä en katso asioihin yhtä levollisesti. Tällä kertaa näyttävät he olevan paremmin järjestyneet. Heillähän taitaa olla apukassa?
— Niin tuskin kolme tuhatta frankia. Epäilen pahasti, että eräs työmies, nimeltä Etienne Lantier on heidän johtajansa. Hän on hyvä työmies, olisi ikävä, jos pitäisi hänet ajaa työstä pois kuten kerran tuon kuuluisan Rasseneurin, joka yhä edelleenkin myrkyttää Voreux'ta aatteillaan ja oluellaan. Mutta joka tapauksessa saapuu puolet viikon kuluttua työhön ja kahden viikon kuluttua kaikki kymmenen tuhatta.
Hän oli siitä lujasti vakuutettu. Ainoa, mikä teki hänet levottomaksi, oli pelko, että hallinto syyttäisi häntä lakosta.