Kun Hennebeau palasi ruokasaliin, istuivat vieraat yhä ääneti ja liikkumattomina pöydän ääressä. Hän kertoi lyhyesti tapauksesta Deneulinille, jonka kasvot tulivat harmaiksi synkkämielisyydestä. Isäntä joi kylmän kahvinsa ja vieraat tahtoivat muuttaa puheaihetta. Mutta eivät Gregoiretkaan voineet puhua muusta kuin lakosta. He ihmettelivät ettei ole lakeja, jotka kieltäisivät työläisiä jättämästä työt. Paul koetti rauhoittaa Cecilea vakuuttaen, että pian saapuu santarmeja.
Vihdoin soitti rouva Hennebeau palvelijaa.
— Hippolyte, avatkaa ikkunat ja tuulettakaa hyvin vierashuoneessa, ennenkuin me siirrymme sinne.
III.
Oli kulunut kaksi viikkoa. Kolmannen viikon maanantaina näyttivät hallinnolle lähetetyt tiedonannot, että kaivoksiin saapuneitten työläisten määrä oli entisestään supistunut. Sinä aamuna oli toivottu töitten uudistumista, mutta hallinnon taipumattomuus saattoi työläiset epätoivoon. Nyt ei oltu lakossa ainoastaan Voreux'ssa, Crevecoeur'issa, Mirou'ssa ja Madeleinessa, vaan Victoiressa ja Feutry-Cantel'issakin oli tuskin neljäs osa työläisiä työssä ja lakko oli ulottunut Saint-Thomas'eenkin.
Voreux'ssa oli haudan hiljaisuus. Kaivos näytti hyljätyltä, ikäänkuin työ olisi lakannut siellä. Kaksi kolme paria rattaita seisoi unohdettuina korokkeilla surullisina ja mykkinä. Puuvarasto lahosi sateesta. Kanavassa torkkui puolilleen lastattu lotja. Kaikki rakennukset näyttivät hyljätyiltä, lajitteluvajan luukut olivat kiinni. Kaivosrakennuksissa ei kuulunut vähintäkään melua, höyrykattilat lepäsivät ja nostokoneen suuri uuni kärsi nälkää polttoaineen puutteesta. Sitä lämmitettiin vain aamuisin. Kello yhdeksän saapui ihmisiä. Hevosrengit menivät antamaan hevosille ruokaa. Alhaalla työskentelivät voudit yksinään kuten työmiehet ikään. He pysyttivät kunnossa käytäviä, jotka muuten lahosivat vallan. Rakennuksia peitti pölykerros, ainoastaan pumpun raskaat huokaukset osottivat, että kaivoksessa vielä hipuu vähän henkeä.
Voreux'n vastapäätä oleva kylä näytti myös kuolleelta. Lillen prefekti oli saapunut, ja raitilla vaelsi santarmeja… Mutta työläiset käyttäytyivät niin moitteettomasti, että he katsoivat parhaaksi poistua. Ei koskaan vielä kylä ollut käyttäytynyt niin moitteettomasti. Miehet makasivat päivät pitkät pelosta joutua kiusaukseen lähteä kapakkaan ja naisetkin joivat vähemmän kahvia, ja riitelivät vähemmän. — Lapsetkin näyttivät ymmärtävän, mitä oli tekeillä ja juoksentelivat hiljaa. Kaikki olivat yksimielisiä, siitä, että täytyy käyttäytyä moitteettomasti.
Maheu'n luona tunkeili väkeä aamusta iltaan. Sihteerinä jakoi Etienne eniten tarvitseville kassan varoja, sivultapäin oli myös saapunut muutamia satoja frankeja koottuja listalla. Mutta nyt olivat kaikki varat kulutetut eikä kivihiilenkaivajilla enää ollut rahaa lakon jatkamiseksi, nälkä seisoi uhkaavana heidän edessään. Maigrat lupasi kahden viikon velkaa, mutta viikon kuluttua katui eikä antanut enää. Hän seurasi aina yhtiön käskyjä, mahdollisesti tahtoi se pikemmin lopettaa lakon tuomiten kivihiilenkaivajat nälkään. Maigrat käyttäytyi muuten oikullisena tyrannina, milloin antaen leipää, milloin taas kieltäen riippuen siitä miellyttikö puotiin saapunut leivän haussa oleva tyttö vai ei. Maheun vaimon edessä paiskasi hän oven kiinni, sillä häntä kiukutti vieläkin se, ettei Katarinaa oltu lähetetty hänen luokseen. Kaiken päälliseksi alkoi pakastaa ja naiset katsoivat arasti yhä hupenevaan hiilikassaan. Ei ollut ajattelemistakaan, että yhtiö antaisi heille hiiltä, jollei miehet menisi töihin. Uhkasi siis ei vaan nälkäkuolema, vaan myös paleltuminen kuoliaaksi.
Maheulla oli jo puute kaikesta. Levaquet voivat vielä kihuuttaa Bouteloup'ilta saamillaan kahdellakymmenellä frankilla. Pierronilla tietysti oli rahaa, mutta pelosta, että heiltä pyydettäisiin lainaksi, olivat he myös kärsivinään puutetta ja ottivat velaksi Maigrat'ilta, joka olikin valmis antamaan heille vaikka koko puotinsa. Lauantai-iltana pantiin jo monessa perheessä maata syömättä. Ja edessä oli tulossa vielä uhkaavampia päiviä. Mutta kaikki miehuullisesti alistuivat yhteiselle päätökselle eikä kuulunut ollenkaan valituksia. Kaikki olivat lujasti vakuutetut voitosta, se oli todellakin uskonnollisen väen sokeaa uskoa. Oikeuden vallan edestä olivat he valmiit kärsimään saavuttaakseen yleismaailmallisen onnen. Nälkä kiihotti vielä enemmän mieliä. Ei vielä koskaan noitten onnettomien ihmisten silmien edessä kuvastunut niin loistavia tulevaisuuden kuvia. Kun heidän silmänsä ummistuivat väsymyksestä, näkivät he hengessään tulevaisuuden ihmeellisen yhteiskunnan, missä kaikki ihmiset ovat veljiä, — työn ja yhteisten ateriain kultainen kausi. Mikään ei voinut horjuttaa heidän uskoaan, että nyt se kausi on koittava.
Kassa oli tyhjentynyt, yhtiö ei taipunut, päivä päivältä huononi heidän asemansa, mutta he toivoivat yhä vieläkin ja aivankuin halveksivat nälkää. Tuo usko lämmitti ja ravitsi heitä. Syötyään laihaa kasvislientä Maheut tulivat äkkiä haltioihinsa haaveillen paremmista päivistä, kuten kristityt marttyyrit, jotka heitettiin petojen raadeltaviksi.