— En tiedä, miten tulemme toimeen tällä viikolla. Mutta kestää täytyy. Oikeushan on meidän puolellamme ja siitä saa mielenlujuutta. Loppujen lopuksi täytyy meidän voittaa.
Nyt hän oli lakon puolesta. Olisi tietysti ollut parempi pakottaa yhtiö toimimaan oikeudenmukaisesti jättämättä työtä. Mutta koska kerran on jätetty työt, niin ei saa uudelleen ryhtyä, ennenkuin on saavuttanut oikeuden. Siten päätettyään pysyi hän lujana. Parempi joutua perikatoon, kuin tunnustaa olevansa väärässä, kun itse asiassa on oikeassa.
— Ah, huudahti Etienne, — tulisi edes kolera, joka tappaisi kaikki nuo yhtiön verenimijät!
— Ei, ei, vastasi vaimo, — ei tarvitse toivoa kenenkään kuolemaa.
Siitä emme edistyisi lainkaan, sillä heidän tilalleen tulisi toisia…
Tahdon vain että he vähän tulisivat järkiinsä ja toivon, että on hyviä
ihmisiä kaikkialla. Tiedättehän etten pidä teidän politiikastanne.
Hän todellakin aina vastusti hänen sotilaallisia aikeitaan, hänen mielestään oli hän liian taisteluhaluinen. On kyllä oikein vaatia maksua työstä niin paljon kuin täytyy, mutta miksi sekottaa siihen porvaristoa ja hallitusta? Mutta kuitenkin hän kohteli Etienneä kunnioituksella, koska hän ei juonut ja maksoi säännöllisesti neljäkymmentä viisi frankia ylöspidosta. Jos mies käyttäytyy hyvin, niin voi hänelle tuollaisen antaa anteeksi.
Etienne alkoi silloin puhua tasavallasta, joka antaa kaikille leipää. Mutta vaimo pudisti päätään. Hän muisti v. '48, tuon koiravuoden, joka oli ottanut heiltä viimeiset leipämurut heidän ensimäisinä avioliiton aikoina. Ja hän alkoi surullisella äänellä kertoa, mitä heidän oli pitänyt silloin kestää.
— Meillä ei ollut äyriäkään, kertoi hän, — eikä leivänkannikkaa ja kaikissa kaivoksissa olivat työt pysähtyneet. Aivan niinkuin nyt. Monet kuolla kupsahtelivat.
Samassa avautui ovi ja he jähmettyivät hämmästyksestä, — huoneeseen astui Katarina. Hän ei ollut käynyt kotona siitä asti, kun hän oli karannut Chavalin luo. Hän oli niin hämmentynyt, ettei muistanut edes sulkea ovea, vaan seisoi kynnyksellä vavisten ja äänetönnä. Hän oli toivonut tapaavansa äidin yksin, mutta nähdessään nuoren miehen unohti hän matkalla valmistetun lauseen.
— Mitä sinulla täällä on tekemistä? huusi Maheun vaimo. — Minä en tahdo enää nähdä sinua! Mene matkaasi!
— Äiti, sai Katarina sanotuksi, — tässä on kahvia… ja sokeria…
Lapsille… Minä olen tehnyt työtä, niin ajattelin heitä.