— Toverit…
Hänen vaikutusvaltansa työläisiin perustui pääasiallisesti hänen hyväntahtoisuuteensa ja taitoonsa puhua. Hän voi puhua väsymättä tuntikausia. Hän puhui hymyillen ilman käsien liikkeitä sirotellen sanoja, kunnes heidän päässään kaikki hämmeni ja he huusivat: "niin, niin, se on oikein." Mutta tänään tunsi hän heti ensimäiset sanat lausuttuaan, että kuulijat ovat tyytymättömiä. Siksi päätti hän alkaa hyvin varovasti. Hän puhui ainoastaan lakon jatkamisesta saadakseen yleisen hyväksymisen ennenkuin hyökkäsi Internationaleen. Luonnollisesti oman arvon tunnustaminen ei sallinut antaa yhtiön vaatimuksille myöten, mutta kuinka paljon kärsimyksiä heidän onkaan kestettävä, jos täytyy jatkaa taistelua! Hän ei esittänyt suoraan myöntymyksiä, koetti ainoastaan lamauttaa rohkeuden; hän kuvasi kylän, joka oli nälkään kuolemaisillaan, hän kysyi mihin luottavat ne, jotka tahtovat jatkaa taistelua.
Kolme tai neljä hänen ystäväänsä koetti ilmaista hyväksymisensä, mutta sen kautta tuli vielä räikeämmäksi toisten vaitiolo. Hänen sanansa alkoivat vähitellen herättää yhä enemmän paheksumista. Hän ymmärsi, ettei ole toivoa saada heitä puolelleen ja hän harmistui ja alkoi ennustaa kaikellaisia onnettomuuksia, jos he seuraisivat vieraita kiihottajia. Kaksi kolmasosaa kuulijoista hypähti paikoiltaan tahtoen estää häntä puhumasta enempää, koska hän loukkasi heitä pitäen heitä lapsina, jotka eivät muka osanneet käyttäytyä. Hän otti kulauksen tuopista toisensa jälkeen, mutta jatkoi puhetta huolimatta melusta huutaen kiivaasti, ettei sitä henkilöä ole vielä syntynyt, joka voisi estää häntä täyttämästä velvollisuuttaan.
Pluchart nousi myös. Hänellä ei ollut kelloa ja siksi iski hän nyrkillään pöytään toistaen käheällä äänellään:
— Kansalaiset… kansalaiset…
Viimein onnistui hänen tyynnyttää kuulijat, jolloin hänen sitä kysyttyä kokous päätti kieltää Rasseneurilta puhevuoron.
— Kansalaiset, sanoi Pluchart, — Sallikaa minun sanoa muutama sana.
Heti tuli syvä äänettömyys. Pluchart alkoi puhua. Hän oli tottunut puhumaan tuollaisissa tilaisuuksissa yskästään huolimatta. Vähitellen selvisi hänen äänensä kaikuen voimakkaasti ja innokkaasti. Hän ojensi kätensä eteenpäin, heilautti olkapäitään ja puhui kuin saarnaaja, toisinaan alentaen äänensä melkein kuiskaukseksi. Kuulijoihin vaikutti hänen tapansa puhua aina hyvin voimakkaasti.
Hän alotti puheensa kuvailemalla Internationalen ansioita. Kaikkialla, missä hän esiintyi ensi kerran, alotti hän puheensa aina siitä. Hän selitti, että tuon kansainvälisen liiton tarkoituksena oli kaikkien työläisten vapauttaminen. Sitten kuvasi sen rakenteen alimpana kunnallinen, sitten läänin liitto, jota seurasi kansallisliitto ja vihdoin ylimpänä ihmiskunnanliitto. Hänen kätensä liikkuivat hitaasti ikäänkuin hän kerros kerrokselta perustaisi koko ihmiskunnan tulevaisuuden rakennuksen.
Sitten siirtyi hän sen sisällisen järjestöön, — luki ääneen sääntöjen pykälät, puhui yleisistä kongresseista, osoitti järjestön yhä kasvavaa merkitystä ja sen ohjelman vähittäisestä laajentamisesta. Aluksi oli päämääränä ainoastaan korottaa työmiesten palkat, mutta nyt suunniteltiin jo yhteiskunnallisten suhteitten muuttamista, sekä työpalkkajärjestelmäu poistamista. Ei löydy enää eroa kansallisuuksien välillä! Koko maailman työväen yhdistää sama pyrkimys oikeuteen ja tulee se hävittämään lahonneen porvarimaailman perustaakseen uuden vapaan yhteiskunnan, missä se, joka ei tee työtä, ei myöskään tule saamaan mitään.