Hän hypähti paikaltaan. Onnettomuus raivostutti hänet.
— Me kokoonnumme huomenna metsässä. Jos meidät estetään keskustelemasta Ilossa, niin voimme kokoontua metsään, kuin kotiin ainakin.
Hänen huutonsa herätti vanhuksen, joka oli torkahtanut ruuan jälkeen. Entisaikaan oli se heidän vanha kokouspaikkana, mihin he kokoontuivat luvatakseen toinen toisilleen pysymään lujina kuninkaan sotamiehiä vastaan.
— Niin, niin Vandameen! Minä tulen myös! huudahti vaimokin nousten lattialta. — Me menemme sinne kaikki. Vääryyksille ja petoksille täytyy tehdä loppu.
Etienne päätti, että seuraavana päivänä oli kutsuttava sinne kaikki kylät. Sill'aikaa oli tuli sammunut kuten Levaqueillakin ja kynttilä sammui myös äkkiä. Ei ollut enää hiiliä eikä paloöljyä. Täytyi pimeässä kavuta vuoteeseen. Kylmästä palelti käsiä ja jalkoja. Lapset itkivät.
VI.
Jeanlin oli parantunut ja alkoi käydä, mutta luut eivät olleet kasvaneet kiinni oikein, niin että hän ontui molemmilla jaloilla. Hän juoksenteli nyt keinuen kuin ankka, mutta oli säilyttänyt ilkeän ja hävyttömän pedon näppäryyden.
Kysymyksessä olevan illan hämärissä lymyili Jeanlin seuralaisineen. Bebert'in ja Lydian seurassa Requillart'in maantien varrella odottaen sopivaa tilaisuutta. Lapset olivat piiloutuneet aidan taakse pienen puotipahasen vastapäätä. Vanha huononäköinen eukko oli asettanut näytteille pari kolme herne- ja papupussia, jotka tomusta olivat aivan mustia, ja ovessa riippui vanha lipeäkala, jonka kärpäset olivat lianneet; Juuri tuota kalaa Jeanlin väijyikin. Hän oli jo pari kertaa käskenyt Bebert'in riuhtaisemaan sen koukulta, mutta aina oli ohikulkijoita tiellä. Ei koskaan saanut rauhassa toimittaa asioitaan!
Nyt näyttäytyi joku ratsastava herra ja lapset kyyristyivät tuntiessaan hänet Hennebeau'ksi. Tirehtöörin nähtiin nyt usein ajelevan yksin maanteitä kapinoitsevien kylien välillä. Levollisen miehuullisena tutki hän itse väestön mielialaa. Eikä koskaan hänen korviensa ohi suhissut ainoakaan kivi, hän tapasi ainoastaan vaiteliaita miehiä, jotka vastahakoisesti nostivat hänelle lakkia ja vielä useimmin kohtasi hän rakastuneita pariskuntia. Hän katsoi suoraan eteensä ja ajoi nopeasti ohi, jottei häiritsisi ketään. Ainoastaan hänen sydämensä sykki levottomasti nähdessään noita ihmisiä, jotka vapaasti antautuivat rakkaudelle. Hän huomasi myös lapset aidan luona ja hänen silmänsä kostuivat. Hän ajoi ohi istuen kankeana ja suorana satulassaan, takki napitettuna sotilasmaisesti.
— Helkkarin heittiöt! murisi Jeanlin, — eivät he lakkaa koskaan kulkemasta… Pian, Bebert, vedä se pyrstöstä!