Se on Katarina, vastasi Mouquette, — hän palaa Jean-Bart'ista.
Nainen kulki hitaasti pää alas painuneena, väsyneen näköisenä. Nuori mies seurasi häntä silmillään. Hän oli epätoivoissaan, että Katarina oli nähnyt hänet siinä, hänen omaatuntoaan kalvoi. Mutta elihän hän toisen miehen kanssa? Ja eikö hän ollut pakottanut Etienneä kärsimään samoja tuskia tässä Requillart'in tiellä, sillä juuri tässä oli hän Etiennen nähden antautunut toiselle. Siitä huolimatta Etienneä piinasi kuitenkin se, että hän oli kostanut hänelle samalla mitalla.
— Tiedätkö, mitä sanon sinulle? kuiskasi Mouquette nyyhkyttäen heidän erotessa. — Sinä hylkäät minut siksi että pidät toisesta.
Seuraavana päivänä oli ilma erittäin kaunis. Oli yksi niitä kirkkaita talvipäiviä, jolloin maa kaikuu askeleista. Jeanlin oli karannut kotoa jo kello yksi, mutta hän sai odottaa jokseenkin kauan Bebert'ia kirkon takana ja molemmat olivat vähällä lähteä ilman Lydiaa, jonka äiti oli sulkenut kellariin. Hänet oli juuri laskettu, annettu hänelle kori käsivarrelle ja uhattu sulkea taas rottien kanssa, ellei hän kokoisi koria täyteen salaattia. Peloissaan aikoikin hän heti mennä poimimaan salaattia, mutta Jeanlinin mielestä ehtisi sen toimittaa myöhemminkin. Jeanlinin mieli oli jo kauan aikaa kiintynyt Rasseneurin lihavaan kaniiniin Puolaan. Kun he kulkivat Huvin ohi, sattui kaniini juuri hypähtämään tielle. Yhdellä harppauksella oli hän sen vieressä tarttui sen korviin ja paiskasi sen Lydian koriin, jonka jälkeen kaikki kolme kiitivät pois minkä ehtivät.
Mutta matkalla pysähtyivät he katsomaan Sakariasta ja Mouquet'a, jotka juotuaan oluensa alkoivat pallopeliä. Palkintoina olivat uusi lippalakki ja punanen kaulaliina, jotka oli jätetty Rasseneurille.
Kello löi kaksi, kun peli alkoi. Sakarias ensimäisenä antoi pallolleen vauhdin niin että se lensi neljäsataa metriä valkojuurikaspeltojen yli, sillä oli kielletty lyödä palloa maantiellä ja kylissä syystä että helposti voisi loukata ihmisiä. Mouquet antoi myös pallolle voimakkaan iskun niin että se lensi sataviisikymmentä metriä takaisin. Ja peli jatkui, toinen puolue ajoi pallon yhtäälle, vastapuolue takaisin, jolloin pelaajat koko ajan juoksivat pallon perässä kompastuen epätasaisella jäätyneellä pellolla.
Aluksi juoksivat Jeanlin, Bebert ja Lydia pelaavien perästä haltioissaan sattuvista lyönneistä, mutta sitten muistivat ne Puolaa, joka yhä oli korissa. He päästivät sen korista uteliaina nähdäkseen josko se juoksisi nopeasti ja unohtivat pelin. Onneton elukka lähti juoksemaan, mutta lapset kiitivät sen perässä huutaen ja huitoen käsiään. Siten ajoivat he kaniinia tunnin ajan ja jollei se olisi raskauden tilassa, eivät he olisi saaneet sitä kiinni.
Heidän siinä telmiessä joutuivat he taas lähelle pelaavia, niin että Sakarias oli vähällä lyödä veljensä kallon murskaksi ja lapset saivat haukkumisia.
Jeanlin keksi uuden sukkeluuden. Hän odotti kunnes pelaajat olivat etääntyneet, otti sitten taskustaan nuoranpätkän ja sitoi sen kaniinin vasempaan takajalkaan. Tästä koitui heille suurta huvia. Kaniini koikkelehti kolmella käpälällään koettaen irroittaa neljättä ja näyttäen niin surkuteltavalta, että lapset olivat pakahtua nauruun. Sitten sitoivat he nuoran sen kaulaan, jotta se juoksisi nopeammin ja kun elukka väsyi, laahasivat he sitä maata myöten milloin selällä, milloin vatsalla, kuten kelkkaa. Siten huvittelivat he tunnin ajan, jolloin kaniini alkoi korista. He pistivät sen piiloon koriin, kun kuulivat pelaajien taasen olevan lähellä.
Sakarias, Mouquet ja kaksi muuta juoksivat yhä vieläkin väsymättä kilometrimatkoja leväten ainoastaan matkan varrelta olevissa kapakoissa. Kirkkaassa ilmassa kaikuivat nuo keppien iskut kuin pyssyn laukaus. Käsivarret jännittyivät karttua pusertaessa ja pelaajat syöksyivät eteenpäin kuten härkätaistelijat. Siten kiitivät he tuntikausia tasangon toisesta päästä toiseen, ojien ja kuoppien yli, aitojen ja kasojen yli. Täytyi olla terveet keuhkot ja voimakkaat niveleet.