Kolmentuhantisen joukon äänet pyrysivät myrskynä täyttäen avaruuden ja vähitellen häviten kirkkaan taivaan korkeuksiin.
VIIDES OSA.
I.
Kello neljä oli kuu kadonnut ja tuli aivan pimeä.
Deneulinien luona nukuttiin vielä. Vanha kivitalo seisoi synkkänä ja äänettömänä, suljetuin ikkunaluukuin. Suuri puisto erotti talon Jean-Bart'in kaivoksesta. Toiselta puolen kulki autio tie Vandameen, tuohon suureen kaupunkiin, joka oli metsän toisella puolen, noin kolmen kilometrin päässä kaivoksesta.
Hra Deneulin oli edellisen päivän viettänyt suurimmaksi osaksi kaivoksessa ja nukkui nyt sikeästi kääntyneenä seinään päin. Äkkiä kuuli hän unissaan, ikäänkuin joku kutsuisi häntä. Hän heräsi ja kuuli tosiaankin äänen, jolloin hän heti riensi ikkunan luo. Ikkunan alla puistossa seisoi yksi hänen kaivosvoutejaan.
— No mitä? kysyi hra Deneulin.
— Kivihiilenkaivajat kapinoivat… puolet miehistä ei tahdo tehdä työtä ja estää toisiakin menemästä töihin.
Hra Deneulin unesta juuri havahduttua ei heti kyennyt ymmärtämään, miten oli asian laita.
— Pakottakaa heidät menemään kaivokseen, piru vieköön, mutisi hän.