Joukon kiihko yhä yltyi. Koston tarve sai kaikkien päät pyörälle. Huudot alkoivat käydä yhä uhkaavimmiksi. Niihin sekaantui kaikki viha pettäjiin ja huonosti palkattuun työhön ja nälkäisen vatsan vaatimukset. Alettiin sahata köysiä ja heitettiin kesken, piti juosta yhä eteenpäin.

Muutamat tahtoivat lähteä Saint-Thomas'een. Tämä kaivanto oli paraimmassa kurissa eikä lakko ollut yhtään koskettanut siihen. Siellä oli työssä lähes seitsemänsataa työläistä, mikä saattoi lakkolaiset aivan raivoon. Siellä heidät kyllä vastaanotettaisiin kepillä ja olisi edessä kova kamppailu, mutta saisipa nähdä kenen ottaisi. Kulki huhu, että Saint-Thomas'essa oli ne santarmit, joita aamulla oli pilkattu. Mistä se tiedettiin? Sitä ei kukaan voinut sanoa. Mutta pelko valtasi heidät kuitenkin niin, että he päättivät mennä Feutry-Cantel'iin, missä kyllä oli nelisensataa roistoa työssä, mutta heille kyllä näytettäisiin.

Tämä kaivanto, joka oli kolmen kilometrin päässä, sijaitsi rotkossa
Scarpe-joen rannalla.

Oltiin jo lähellä kaivantoa, kun äkkiä jonkun ääni huusi, että siellä varmaankin on rakuunoita ja koko joukon valtasi taasen pelko ja toistettiin suusta suuhun, että siellä on rakuunoita. Marssiminen kävi hitaammaksi. Heitä ihmetytti, etteivät he vielä olleet tavanneet sotamiehiä ja siksi he luulivat, että heitä odotti jokin kauhea.

Taasen joku tuntematon ääni kutsui joukon muualle.

— Victoire'en! Victoire'en!

Siellä siis ei olisi santarmeja eikä rakuunoita? Siitä ei tiedetty mitään ja kuitenkin kaikki rauhoittuivat. He tekivät koko käännöksen lähtien taas Joisellen tielle. Rautatie esti heidän marssiaan, mutta he rikkoivat aidan ja menivät kiskojen yli. He lähestyivät nyt Montsou'ta, tasanko kulki loivasti alas ja edessä laajeni valkojuurikaspeltoja silmän kantamattomiin, taivaanrannalla näkyi Marchiennen mustia taloja.

Tällä kertaa piti heidän suorittaa koko viisi kilometriä, mutta he olivat niin kiihottuneet, etteivät huomanneet väsymystä. Joukko yhä karttui, kun matkalla olevista kylistä yhtyi tovereita kulkueeseen. Kun he olivat menneet Magachen sillan yli ja lähestyivät Victoirea, oli heitä lähes kaksituhatta. Mutta kello oli jo kolme ja kaikki työläiset olivat jo ehtineet lähteä, niin ettei alhaalla kaivoksessa ollut enää ketään. Silloin he purkivat vihansa kirouksiin ja uhkauksiin ja alkoivat heittää tiiliskiviä maankaivajiin, jotka saapuivat työhön. Nämä lähtivät tietysti pakoon ja tyhjä kaivanto oli lakkolaisten hallussa. Silloin he alkoivat purkaa vihansa ensimäisiin. Vuosien nälkä ja kurjuus oli kehittänyt heissä hävityksen ja murhaamisen halun.

Vajan takana huomasi Etienne muutamia työmiehiä, jotka sälyttivät hiiliä rattaille.

— Menkää heti tiehenne siitä! — huusi hän heille, — täältä ei saa viedä pois hiilen murustakaan!