Etienne kääntyi ja vastasi:
— En halua katsella pelkureita, jotka kädet ristissä katselevat, miten meidät tullaan lyömään.
— Onko aikomuksesi mennä ryöstämään taloa?
— Aikomukseni on pysyä yhdessä tovereitteni kanssa loppuun asti, vaikka joutuisimmekin perikatoon.
Epätoivoissaan palasi hän joukon luo. Maantiellä huvittelihe kolme lasta viskellen kiviä ikkunoihin, hän potkasi heitä ja huusi kovasti tovereille, ettei asiaa voi auttaa kiviä heittäen.
Nyt ei enää kukaan totellut Etienneä. Hänen sanoistaan huolimatta kiviä lenteli ilmassa kun rakeita. Hän katsoi ihmetellen noita ihmisiä, jotka olivat niin hitaita nousemaan, mutta nyt vauhtiin päästyään olivat villit kuin eläimet niin ettei mikään voima saattanut heitä pidättää. Flamandilainen veri kuohui siinä. Sen lämmittämiseen tarvittiin kuukausien vanhaa työtä, mutta sitten antautui se mitään kuulematta rivoihin hävyttömyyksiin huumaantuen niistä. Etelässä, mistä hän oli kotoisin, syttyivät joukot nopeammin, mutta saivat vähemmän aikaan.
Mutta äkkiä tuli hiljaisuus. Odottamaton hämmästys sai aikaan enemmän kuin kaikki Etiennen innokkaat kehoitukset. Maantielle ilmaantui Gregoiren herrasväki, jotka nyt olivat menossa vastapäätä olevaan tirehtörin taloon. He näyttivät aivan rauhallisilta, nähtävästi täysin vakuutettuina siitä, että tuo on vain hyvien työläisten kepponen, työläisten, jotka ovat elättäneet heitä jo koko ajastajan, ja hämmästyksestä lakkasivat työläiset todellakin heittämästä kiviä peläten sattumasta tuohon vanhaan pariin, joka aivankuin olisi pudonnut taivaasta keskelle joukkoa. Gregoiret saivat vapaasti mennä puistoon, nousta portaita ja soittaa ovelia, jota ei kiirehditty avaamaan. Sisäkkö Rose palasi myöskin juuri sillä hetkellä. Hän nauroi raivostuneille työläisille, jotka hän kaikki tunsi, sillä hän oli Montsousta. Ja hän alkoi lyödä niin voimakkaasti ovelle, että Hippolyten vihdoinkin täytyi avata. Se olikin viime tingassa. Sillä tuskin Gregoiret olivat ehtineet mennä ovesta sisälle, kun kivisade alkoi taas. Joukko tointui hämmästyksestään ja alkoi huutaa vielä kovemmin:
— Alas kaikki porvarit! Eläköön sosialismi!
Rose nauroi vielä eteisessäkin, ikäänkuin tämä seikkailu häntä suuresti huvittaisi toistaen pelästyneelle palvelijalle:
— He eivät ole pahoja, minä tunnen heidät.