Gregoirit menivät vierashuoneeseen ja Hennebeau koetti näennäisellä tyyneydellä täyttää isännän velvollisuudet. Mutta hän turhaan pyysi vieraitaan istumaan. Tähän tyystin suljettuun huoneeseen, jonka valaisi kaksi lamppua, tunki ulkoa kauhua ja melua. Täällä kesken pehmeitä huonekaluja kaikuivat huudot uhkaavina, säälimättöminä, vaikkakin kumeina ja tukahutettuina. Keskustellessa palattiin yhäti tuohon mylläkkään. Hennebeau ihmetteli, ettei hän ollut aavistanut tuota ja poliisi oli niin huonosti järjestetty. Hän syytti kaikesta Rasseneuria jonka vaikutuksen tuloksia kaikki tuo oli. Mutta kyllä santarmit tulevat pian, he eivät voi jättää heitä avutta.
Gregoiret taas ajattelivat ainoastaan tytärtään. He odottivat vielä neljännestunnin, jolloin herra Hennebeau aikoi yksin lähteä ajamaan joukon pois, kun Hippolyte riensi huoneeseen, huutaen:
— Herra tirehtööri! herra tirehtööri! Siellä tulee rouva… he tappavat hänet.
Kääsit eivät voineet ajaa kapeata tietä Requillart'iin ja silloin keksi Negrel, että he menisivät jalan noin sata metriä puiston pikkuportin luo, joka johti palvelijain asuntojen puolelle. Aluksi kävi kaikki hyvin ja he pääsivätkin jo portin luo, alkaen koputtaa siihen. Mutta sitä ei avattukaan heti, ja nyt huomasivat joukon naiset heidät ja alkoivat rientää paikalle. Turhaan Negrel koetti murtaa portin, naisten joukko heidän ympärillään yhä kasvoi. Silloin päätti Negrel tehdä vielä viimeisen epätoivoisen yrityksen. Hän alkoi työntää tädin ja nuoret tytöt piirittävän joukon läpi pääkäytävää kohti. Tämä oli äärettömän vaikeaa, kaikilta tahoilta heitä tuupittiin, työnnettiin, haukuttiin, mutta he pääsivät kuitenkin eteen päin. Silmänräpäyksessä kaikki joutui sekasin ja sattui yksi niitä mielettömiä tapauksia, jotka jäävät ainiaaksi selittämättömiksi. Lucie ja Jeanne pääsivät vihdoin portaille ja katosivat ovesta sisälle, jonka sisäkkö oli heille avannut. Rouva Hennebeaun onnistui päästä heidän jälkeensä ja perästä tuli vihdoin Negrel, joka vakuutettuna siitä, että oli nähnyt Cecilen menevän edellä, sulki oven. Mutta häntä ei ollut sisällä, he olivat kadottaneet hänet joukkoon, kun hän oli joutunut sellaiseen kauhuun, että kääntyi itse selin taloon päin ja meni onnettomuutta vastaan.
Heti kuului taas huutoja:
— Eläköön sosialismi! Alas kaikki porvarit!
Muutamat luulivat Cecilea rouva Hennebeau'ksi, kun hänellä oli harso silmillä. Toiset väittivät, että se oli erään tehtaan omistajan vaimo, rouva Hennebeaun ystävä, jota työläiset vihasivat. Muuten oli samantekevä kuka hän oli, pääasia oli että hänen yllään oli silkkihame, turkki ja valkonen töyhtö päässä, mikä kaikki herätti vihaa. Hän tuoksui hajuvedeltä, hänellä oli kello ja hieno hipiä, kuten laiskureilla, joka ei koske hiiliin.
— Malta, me tutkimme sinun pitsejäsi! — huusi la Brule.
— Kaikki tuo on varastettu meiltä! kannatti Levaquen vaimo. — He kääriytyvät turkiksiin silloin kuin me olemme paleltua kuoliaaksi… Riisukaamme hänet, niin saa hän ymmärtää.
Mouquettekin riensi paikalle.