Ja heti kuului paikalta toinen vihainen ääni:
— Missä hitossa te viivytte? Minun täytyy tulla kaksi kilometriä
Montsou'sta ja kuitenkin saavun ensimäisenä!
Se oli Chaval. Hän oli kahdenkymmenen vanha, pitkä, laiha nuorukainen, lujine kasvonpiirteineen. Hän kiukutteli koska oli saanut odottaa heitä. Huomattuaan Etiennen hän huudahti ylenkatseellisesti hämmästyneenä:
— Mikä tuo on miehiään?
Maheu kertoi hänelle koko tapauksen ja tämä mutisi hampaittensa välistä:
— Vai niin. Nyt alkavat jo pojat riistää leivän tyttöjen suusta!
Ja molemmat nuoret miehet vaihtoivat vihamielisen katseen, tuntien vaistomaista vihaa toinen toisiinsa, kuten joskus sattuu ensi katseesta. Etienne tunsi, että Chaval tahtoi loukata häntä, vaikka ei hän aivan selvästi ymmärtänyt merkitystä. Syntyi vaitiolo, kaikki ryhtyivät työhön. Kaivos oli vähitellen täyttynyt. Joka käytävän päässä oli työ alkanut hurista. Ahne kaivos oli niellyt päiväannoksensa; lähes seitsemänsataa työläistä, jotka nyt häärivät kuin muurahaiset pesässään, kaivaen maata kuin madot lahonnutta puuta. Kesken näitten syvyyksien hiljaisuutta voitaisiin kuulla, painaessaan korvansa maahan, noitten ihmishyönteisten hyörinän, aina köyden narinasta, joka nosti ja laski häkin, työkalujen kolinaan hiiltä murrettaessa.
Etienne kääntyi ja taas litistettiin hänet Katarinaan. Mutta tällä kertaa hän tunsi vasta pyöristyvän tytön rinnan ja ymmärsi äkkiä, miksi hänestä oli huokunut lämpöä laskukoneessa.
— Sinä siis olet tyttö? — sopersi hän hämmästyneenä.
— Siltä näyttää… Pitkänpä ajan tarvitsit keksiäksesi sen! — vastasi tyttö iloisesti vähänkään joutumatta hämilleen.