Rouvat ja neidit katselivat tirehtöörin takaa.
— Mitä he kantavat? kysyi Cecile.
He eivät nähneet, miten Maigratille oli käynyt, sillä muuri oli välillä.
— He ovat varmaankin ryöstäneet makkarapuodin, kuiskasi rouva
Hennebeau, — se näyttää sianlihapalalta.
Mutta samassa rouva Gregoire pukkasi häntä hiljaa polvellaan ja hän vaikeni purren huultaan. He istuivat aivan kivettyneinä ja tytöt kalpeina kauhusta.
Etienne kohotti jälleen kirveen. Mutta kaikkien mieliala oli muuttunut; maassa makaava kuollut ikäänkuin esti pääsyn puotiin. Jotkut työmiehet alkoivat poistua. He olivat aivankuin kyllääntyneet viimeisestä tapauksesta. Maheu seisoi synkkànà, kun äkkiä kuuli hän jonkun äänen kuiskaavan hänelle, että hän pakenisi. Hän kääntyi ja näki Katarinan edessään, joka oli yhä vieläkin miehen vaatteissaan hengästyksissään. Mutta hän ei tahtonut häntä kuullakaan, vaan tyrkkäsi hänet pois uhaten lyödä. Tyttö väistyi onnettomana, mutta sitten lähestyi epävarmana Etienneä.
— Pakene pian, santarmit tulevat tänne!
Etienne tahtoi myös ajaa hänet pois punastuen muistaessaan tytön korvapuustia. Mutta tyttö ei väistynyt, vaan sai hänen heittämään pois kirveen käsistään ja veti hänet väkisin mukaansa.
— Minä sanon, että santarmit tulevat… Kuulehan. Chaval on tuonut heidät, jos tahdot sen tietää. Mutta minusta se tuntui niin katalalta, että minä juoksin tänne… Pakene, minä en tahdo, että he ottaisivat sinut.
Ja Katarina vei hänet. Samassa alkoi kuulua kumeaa jyrinää etäältä, joukosta kuului huutoja: "Santarmit, santarmit!" Alkoi yleinen pako ja hämminki ja kahden minutin kuluttua oli tie aivan tyhjä aivankuin tuulen pyörre olisi lakaissut sen puhtaaksi. Vain Maigratin ruumis makasi tummana möhkäleenä valkosessa maassa.