Deneulin oli vihdoinkin rohjennut pyytää Gregoirelta satatuhatta frankia lainaksi, mutta sai kieltävän vastauksen, joka lopullisesti mursi hänet. Gregoiret selittivät kieltonsa johtuvan yksinomaan rakkaudesta häntä kohtaan, jottei hän enää jatkaisi turhaa taistelua, ja he kehoittivat häntä myymään Vandamen. Mutta Deneulin kieltäytyi taas kiivaasti. Häntä raivostutti, että hänen täytyi suorittaa lakon kustannukset. Aluksi toivoi hän saavansa halvauksen ja kuolevansa pois. Mutta mitä tehdä? Täytyi ryhtyä neuvotteluihin. Kahtena päivänä kiisteli hän Montsousta saapuneitten hallintomiesten kanssa raivostuen siitä, miten tyynesti he käyttivät hänen tilaansa hyväkseen arvostellen hänen uuteen kuntoon asetettua mainiota kaivosta aivan vähäpätöiseksi ja hän huusi jyrisevällä äänellä: ei koskaan! Sillä tirehtörit matkustivat pois Pariisiin odottaakseen hänen viimeisiä kuoleman kouristuksiaan. Etienne arvasi, että yhtiö siitä tahtoi saada itselleen korvauksen kuluistaan ja hänet valtasi taas epätoivo. Suuret kapitalit olivat voittamattomat, sillä taistelun tuoksinassa ne ammentavat uusia voimia niellen heikommat, jotka joutuvat perikatoon niiden rinnalla.
Onneksi tuli Jeanlin seuraavana päivänä tuoden iloisen uutisen. Voreux'ssa paalutus oli aivan lahota, vettä tihkui kaikista koloista, jonka vuoksi sinne oli lähetetty useita puuseppiä.
Siihen saakka oli Etienne välttänyt Voreux'n, sillä häntä häiritsi vahti, joka seisoi mäellä. Häntä ei voinut mitenkään välttää, hän hallitsi koko ympäristön kuin rykmentin lippu. Kolmen aikana taivas peittyi pilveen ja hän päätti lähteä Voreux'hon, missä toverien kerronnan mukaan paalutus oli hyvin huonossa kunnossa. Heidän mielestään sen olisi pitänyt laittaa aivan uudelleen, mutta se ottaisi kolmen kuukauden ajan, jolloin ei mikään työ olisi mahdollinen.
Kun hän palasi päivän koitteessa, näki hän taas vahdin paikallaan. Tällä kertaa hän ei voinut olla huomaamatta Etienneä. Hän kulki ajatellen noita sotamiehiä, jotka otetaan kansan keskuudesta ja asetetaan kansaa vastaan. Kuinka helposti vallankumous onnistuisikin, jos armeija menisi kansan puolelle! Ei tarvittu muuta kuin että talonpojat ja työläiset muistaisivat kasarmissa alkuperänsä. Siinä on suurin vaara nykyiselle yhteiskunnalle. Ajatellessaan sotajoukon mahdollista petosta porvarit pelosta kiristävät hampaitaan. Huhuttiin että jo nytkin on kokonaiset rykmentit tartutetut sosialismilla. Mahtoiko se olla tosi? Voittaisiko totuus porvarien patruunien avulla? Ja äkkiä tuli hänen päähänsä ajatus, että rykmentti, joka vartioi kaivoksen, voisi äkkiä mennä lakkolaisten puolelle, ampua hallinnon ja antaisi kaivoksen työläisille.
Näin ajatellessaan huomasi hän nousevansa mäelle. Miksi ei hän voisi rupatella sotamiehen kanssa? Hän saisi ainakin tietää, mihin tämän mielipiteet kallistuvat. Välinpitämättömän näköisenä hän jatkoi kiipeemistä ollen poimivinaan maasta vanhoja risuja. Vahti seisoi liikkumattomana.
— Paha ilma on, kaveri, lausui Etienne vihdoin, eikö? Varmaankin saamme lunta.
Sotamies oli pieni valkoverinen kalpeine rusottuneine kasvoineen.
— Niin kaiketikin, vastasi hän.
Hän katsoi sinisillä silmillään taivaaseen, joka oli peittynyt himmeällä, harmaalla sumulla.
— Tyhmiähän ne ovat kun asettivat teidät siihen palelemaan! — jatkoi Etienne. Aivankuin odotettaisiin kasakkain hyökkäystä!… Kylläpä täällä tuuleekin, piru vieköön!