Syntyi vaitiolo. Kulkuri tunsi, että häneen katsotaan epäillen ja heti sanoi nimensä.
— Nimeni on Etienne Lantier, olen koneenkäyttäjä. Eiköhän täällä olisi työtä?
Liekit heittivät valoaan häneen; hän oli kaunis, tummatukkainen, noin kahdenkymmenen yhden vanha nuorukainen, vaikkakin hinterä, mutta lujarakenteinen.
Rauhoittuneena kulettaja pudisti päätään.
— Työtäkö koneenkäyttäjälle….? E-hei… Jo eilen kävi kaksi. Ei täällä ole työtä.
Tuulenpuuska keskeytti hänet. Sitten kysyi Etienne osottaen mäen juurella oleviin synkkiin rakennuksiin.
"Tuo on varmaankin kaivos?"
Ukko ei voinut vastata kovalta yskänkohtaukselta, joka oli tukahuttaa hänet. Vihdoin sylkäsi hän ja hänen sylkensä jäi mustana täplänä punertavalla valolla valaisemaan maahan.
— Kyllä, Voreux'n kaivos. Ja tuolla, aivan lähellä ovat työväen asunnot.
Ja hän osotti kädellään pimeydessä häämöttävää kylää; sen katot oli Etienne jo ennen huomannut. Mutta kuudet rattaat olivat tyhjennetyt ja hevonen lähti itsestään odottamatta ruoskaa, se veti niitä vaivoin vastoin tuulta, joka pärrätti sen karvoja. Ukko astui jälestä taivuttamatta luuvalon särkemiä sääriään.