— Äitini tähden vain säälittää, että olin joutunut kadulle, — lisäsi hän niellen palan. — Hänen on hyvin vaikea ja minä lähetin joskus hänelle viisi frankkia.
— Missä sinun äitisi on?
— Pariisissa… Hän on pesijätär, asuu Rue de la Goute-d'Or'illa. —
Syntyi äänettömyys. Kun Etienne ajatteli näitä asioita, niin hänen silmänsä peittyivät sumuun. Hän katsoi tyystin pimeyteen ja näki edessään oman lapsuutensa, äitinsä, joka oli vielä kaunis ja terve ja jonka isä oli hyljännyt, sitten isän paluu, kun hänen äidillään jo oli toinen, elämä kolmenkesken, alituisen juoppouden, lian. Hän muisti tuon kaiken kaikkine yksityisseikkoineen, muisti likaiset vaatteet lattialla, pullot ja raskaat lyönnit.
— Mutta nyt, jatkoi hän mietteitään, kolmestakymmenestä sousta en voi säästää hänelle… Varmaankin hän kuolee nälkään.
Hän kohautti toivottomana olkapäitään ja purasi vielä palan.
— Tahdotko juoda? — kysyi Katarina, avaten pullonsa. — Älä pelkää, se on kahvia, se ei vahingoita sinua.
Etienne kieltäytyi. Olisi kaunista, että hän söisi tytön eväät. Mutta tyttö ei antanut perään ja vihdoin sanoi:
— No, jos sinä tahdot olla kohtelias, niin minä juon ensin… Mutta nyt sinä et saa kieltäytyä, muuten loukkaannun.
Ja hän ojensi hänelle pullon. Hän seisoi nyt polvillaan Etiennen edessä kahden lyhdyn valossa.