— Onko Jeanlinilla jotain työtä?
— Kyllä, hänelle annettiin työtä täällä ylhäällä. Hän saa yhden frankin… Oh, enhän minä valita, olivathan ne hyvin ystävällisiä minulle, he selittivät sen itse. Minun puolitoista frankia ja pojan yksi franki tekee yhteensä kaksi ja puoli. Jollei meitä olisi kuusi henkeä, niin olisi tuosta riittänyt. Mutta Estellekin nyt syö yhtä paljon kuin muutkin ja pahinta on, että kestää vielä neljä, viisi vuotta ennenkuin Lenore ja Henri otetaan töihin.
Etienne teki epätoivoisen liikkeen.
— Kuinka, hekin!
Maheun vaimon kalpeat posket punehtuivat hetkeksi ja hänen silmiinsä syttyi tuli. Mutta hänen olkapäänsä painuivat alas ikäänkuin ylivoimaisen taakan alla.
— Kuinka muuten? Hekin samoinkuin kaikki muutkin. Kaikkien päät ovat siellä menneet ja tulee heidänkin vuoronsa.
— No, no, joutukaa laiskurit! kuului Pierronin ääni. — Menkää häkkeihin, menkää, muuten emme pääse koskaan alkuun.
Hän heitti katseita Maheun vaimoon, mutta tämä ei liikkunut paikalta. Hän oli jo antanut kolmen häkin mennä ja nyt vasta ikäänkuin tointuen ja muistaen Etiennen ensimäiset sanat, lausui:
— Sinä siis lähdet täältä?
— Niin, nyt heti.