— Ei kai vaimoni ole kovin kiukkuinen tänään?
— Eipähän liene.
Uusi ryhmä työläisiä kulki heitä vastaan. Se oli kello kolmen vuoro. Tällä kertaa kaivos nieli vielä suuremman joukon kivihiilenkaivajia, joitten tehtävä oli rakentaa ja alottaa uusia murtopaikkoja. Työt kaivoksessa eivät koskaan tauonneet: yöt päivät myyrästi siinä ihmisiä kuudensadan metrin syvyydessä valkojuurikaspeltojen alla.
Pojat kulkivat edellä. Jeanlin kertoi Bebert'ille suunnitelmansa, miten hän neljällä sous'lla hankkisi itselleen tupakkaa velaksi. Lydia kulki heistä kohtuullisen välimatkan päässä. Hänen jälessään kulkivat Katarina, Sakarias ja Etienne. Kukaan ei puhunut. Vasta "Huvi" ravintolan luona saavuttivat Maheu ja Levaque heidät.
— Nyt olemme perillä, sanoi Maheu Etiennelle, — Käykää sisälle.
Joukko hajosi. Katarina pysähtyi hetkeksi, katsahti viimeisen kerran nuoreen mieheen läpikuultavine, kuin vuorenjärvi vihertävine silmineen, jotka näyttivät vielä suuremmilta ja kirkkaammilta mustuneilla kasvoilla. Tyttö hymähti hänelle ja meni toisten kanssa kylään.
Ravintola sijaitsi keskivälillä, kylän ja kaivoksen välisessä tienristeyksessä. Se oli valkonen kaksinkertainen kivitalo, jonka ikkunalaudat olivat sinisiksi maalatut. Neliskulmaisessa kyltissä oven yläpuolella seisoi keltaisilla kirjaimilla: "Huvi", Rasseneur'in ravintola.
Sen takana oli keilarata, jota aina ympäröi joukko katsojia.
Yhtiö käytti kaikkia keinoja saadakseen tämän maapalan, jota ympäröi sen laajat maa-alat. Sitä harmitti tämä kapakka, joka oli noussut keskellä peltoja, aivan Voreux'in luona.
— Astukaa perälle, toisti Maheu Etiennelle.