Heidän sanansa hävisivät surullisesti vinkuvaan tuulen pyörteeseen.
Ja osottaen Montsou'hun kertoi ukko työoloista siellä, työläisten erottamisista, eri tehtaista ja lakoista.
— Me elämme vielä jotenkuten, päätti ukko kertomuksensa. — Vaikka työ on supistettu. Mutta tuolla Viktorin kaivoksessa on ainoastaan kaksi uunia toimessa.
Hän sylkäsi ja koikkelehti taas tyhjine rattaineen uneliaan hevosensa perässä.
— Te kai olette Belgiasta? — kysyi ukko palattuaan jälleen.
— En, olen etelästä, — vastasi nuori mies.
Punatukkainen nuorukainen kaadettuaan rattaat istui maahan tyytyväisenä työn keskeytyksestä, sillä nostokoneessa oli jokin mutteri vioittunut ja ukko oli tuonut vain kolmet rattaat. Hän oli yhä vaiti kuin villi, kohotti vain sameat silmänsä lähettäjään, ikäänkuin häntä vaivaisi tämän puheliaisuus. Ei tämäkään usein puhunut näin paljon. Varmaankin häntä miellyttivät Etiennen kasvot, tai häntä valtasi eräs niitä avomielisyyden kohtauksia, jolloin vanhukset alkavat puhua itsekseen.
— Minä olen Montsou'sta, — sanoi hän, — nimeni on Bonnemort [hyvä kuolema].
— Se on kai lisänimi? — kysyi Etienne hämmästyneenä.
Ukko virnisti tyytyväisenä ja viittasi Voreux'hon.