— Älä mene, se on varmaankin opettajattareni.
Deneulin oli myös noussut. Hän katsoi nuoren tytön jälkeen ja kysyi hymyillen:
— No, milloinka tulee häät nuoren Negrelin kanssa.
— Se ei ole vielä päätetty, vastasi rouva Gregoire. — Se on vain ehdotus… täytyy miettiä asiaa.
— Tietysti, vastasi Deneulin viekkaasti hymyillen.
— Luulempa, että täti ja sisaren poika… Minä en voi kuvitella, miten rouva Hennebeau voisi syleillä Cecileä.
Mutta Gregoire suuttui. Oli sopimatonta siten puhua kunnioitettavasta
naisesta, joka lisäksi oli nuorta miestä neljätoista vuotta vanhempi.
Häntä ei miellyttänyt, että tehtiin pilaa tuollaisista asioista.
Deneulin nauraen puristi hänen kättään ja meni.
— Ei se ollutkaan hän, sanoi Cecile palatessaan.
— Se on se työläisnainen kaivokselta, kaksine lapsineen, muistatko, jonka me tapasimme… Saako hän tulla tänne?
Hetkisen olivat he kahden vaiheilla. Ovatko he hyvin likasia? Ei erittäin, kenkänsä jättävät he portailla. Vanhemmat istuivat jo mukavasti nojatuoleissaan sulattaen ruokaa. Mutta vilustumisen pelko ja haluttomuus mennä ulos pakotti heidät tekemään päätöksensä.