— Riisukaa kengät ja käykää sisälle, sanoi Honorine.
Tultuaan ruokasaliin äiti ja lapset hämmentyivät ja jäivät äänettöminä oven suuhun. Täällä oli niin lämmin ja herra ja vanha rouva nojatuolissa katsoivat niin tyystin heihin.
— Cecile, sanoi rouva, — tee nyt tehtäväsi.
Cecilen tehtävänä oli jakaa almuja. Vanhempain mielestä kuului se hyvään kasvatukseen. Täytyy olla armelias ihmisiä kohtaan ja he kutsuivat kotiansa jumalan huoneeksi. He ylpeilivät siitä, että he harjoittavat järjellisesti armeliaisuutta, sillä he alati pelkäsivät että heitä petetään ja että he siten edistäisivät paheita. Siksi he eivät koskaan antaneet rahaa. Ei koskaan! ei ainoatakaan sou'ta, sillä tiettyhän se oli, että niin pian kuin köyhä sai lantin, niin joi hän sen heti. He jakoivat pääasiallisesti lämpimiä vaatteita sairaille ja lapsille.
— Oi, lapsiraukat! — huudahti Cecile, — kuinka he ovat kalpeat ja viluiset. Honorine, tuo pian kääre kaapista.
Myöskin palvelijattaret, joitten ei tarvinnut huolehtia päivällisestään, katsoivat säälien noita onnettomia. Sisäpalvelijatar meni ylös makuuhuoneeseen, mutta keittäjätär pani kakun jätteet pöydälle ja jäi siihen.
— Minulla on juuri jälellä kaksi villahametta ja pari huivia, jatkoi
Cecile. — Saatte nähdä kuinka pienokaisten tulee lämmin niissä.
— Kiitos, neiti kulta, sopersi Maheun vaimo, — te olette kaikki niin hyviä.
Hänen silmänsä täyttyivät kyynelistä. Hän luuli jo olevansa varma viiden frankin suhteen. Ei vain osannut keksiä, miten pyytäisi sitä, ellei he itse ehdota. Lapset piiloutuivat äidin hameeseen katsoen sieltä ahnein silmin kakkua.
— Onko teillä vain kaksi lasta kysyi rouva Gregoire keskeyttääkseen vaitiolon.