Valjastaen hevostaan mutisi ukko itsekseen:
— Kas kun olen rupatellut. Jos herra Hennebeau saa tietää….
— Onko nuo herra Hennebeaun hevoset?
— Ei, vastasi ukko, — herra Hennebeau on vain päätirehtööri. Hän on myös palkalla kuten me kaikki.
— No kenelle tuo kaikki kuuluu, — kysyi nuori mies, osottaen kädellään ympäristöä pimeässä.
— Kenelle? Kuka häntä tietää. Jollekin, siellä…
Ja hän viittasi kädellään avaruuteen, missä asui ihmisiä joille he, Maheut, jo koko ajastajan ovat työskennelleet. Sitä sanoessa vavahti hänen äänensä arasti, ikäänkuin hän puhuisi jostain tuntemattomasta pyhäköstä, missä piili jumaluus; he eivät koskaan olleet nähneet tätä jumalaa, mutta yhä syöttävän sitä ruumiillaan.
— Kunpa olisi leipää aina riittävästi, — lausui taas Etienne.
— Niin juuri, kunhan olisi leipää, niin kaikki olisi hyvin!
Etienne otti nyyttinsä, mutta ei lähtenyt heti. Jäätävä tuuli puistatti häntä takaa ja edestä poltti tuli hänen rintaansa. Jos sittenkin yrittäisi kaivokseen, ehkä ukko on erehtynyt. Hän tekisi minkä työn hyvänsä. Mihin muuten mennä tässä nälän seudussa? Koiranako kuolla jossain aidan alla? Ja kuitenkin epäröi hän, jokin pelko pidätti hänet, häntä pelotti tuo pimeydessä häämöttävä kaivanto. Ja Voreux piiloutuneena kuopan syvyyteen kuten ilkeä eläin, hengitti hitaasti ja raskaasti, vaivoin, sulattaen ihmislihan, jonka se oli niellyt.