— Minuako haette, neiti?
Denise lensi aivan punaiseksi. Joinvillen illasta lähtien hän ei ollut enää uskaltanut tutkia sydämensä syvyyksiä, ja sen sekavia tunteita. Hänen muistostaan ei lähtenyt tuo punatukkainen tyttö, jonka seurassa Hutin oli ollut, ja jos hän vieläkin tunsi vavahtavansa Hutinin nähdessään, niin se oli kai vain vastenmielisyyttä. Oliko hän rakastanut Hutinia, vai rakastiko kenties vieläkin? Hän ei välittänyt ajatella sitä, sillä hän tunsi silloin vain tuskaa.
— En, vastasi hän ujosti.
Silloin Hutin, jota hänen hämmennyksensä huvitti, jatkoi:
— Neiti haluaa kenties nähdä Robineaun. Favier, hakekaa Robineau käsiin neidille näytettäväksi.
Denise katsoi häneen pitkään samalla surullisella ja vakavalla katseella, jolla hän koetti torjua toveriensa häpeällisiä viittauksia. Hutinkin oli siis kova ja vihamielinen, loukkasi häntä tahallaan niinkuin muutkin. Hänestä tuntui, kuin jokin olisi hänessä särkynyt, viimeinen side katkennut. Hänen kasvoiltaan kuvastui sellainen tuska, että Favier, joka ei luonteeltaan ollut kovinkaan hellä, tuli kumminkin hänen avukseen.
— Herra Robineau on varastontarkastuksessa, hän sanoi. — Hän kai palaa aamiaista syömään… Iltapäivällä hän on tavattavissa, jos teillä on hänelle asiaa.
Denise kiitti ja palasi katkerana osastolleen, missä Aurélie rouva odotti kylmän katkerana. Mitä! Denise oli ollut puoli tuntia poissa. Mistä hän nyt tuli? Ei ainakaan työhuoneesta. Tyttö painoi päänsä alas. Kaikki oli hukassa, jos ei Robineau palannut. Kumminkin hän päätti, maksoi mitä maksoi käydä vielä iltapäivällä tapaamassa häntä.
Robineaun palaaminen oli aiheuttanut silkkiosastolla oikean kapinan. Osasto oli toivonut, että hän yhtämittaisista rettelöistä väsyneenä jäisi sille tielleen, ja kerran Robineau oli näyttänytkin halukkaalta lunastamaan Vinçardin hänelle alinomaan tyrkyttämän liikkeen. Hutinin pitkään salassa toimittama myyräntyö alkoi kantaa hedelmää, ja alajohtajan turmioksi viritetty miina oli räjähtämäisillään. Robineaun lomalla ollessa Hutinin tuli ensimmäisenä myyjänä hoitaa hänen virkaansa, ja hänelle tarjoutui mainio tilaisuus panetella Robineauta esimiehilleen ja osoittautua itse eteväksi ja innokkaaksi viransijaiseksi. Aina oli pieniä säännönvastaisuuksia, jotka piti korjata ja kertoa johtokunnalle, tarpeellisia parannuksia, joita oli puuhattava, uusia hänen keksimiään kangasmalleja, joita oli arvosteltava. Hutin ei sitä paitsi ollut ainoa, joka pyrkiessään eteenpäin koetti syrjäyttää tiellä olevan toverin. Kaikki he olivat saman eteenpäin pääsemisen halun vallassa, aina myyjän paikkaa tavoittelevasta uudesta tulokkaasta alkaen osakkaan asemaa kadehtivaan osastonjohtajaan saakka. Olemassaolon taistelu teki tehtävänsä. Itsekkyyden kiihottamisesta koneenkin toiminta yltyi tuottaen sen hämmästyttävän menestyksen ja huimaavan vauhdin, jota Pariisi ihmetteli. Hutinin takana oli Favier ja Favier'n takana muut myyjät pitkässä jonossa. Kaikki he haukkasivat niin, että leukapielet naksahtivat. Robineau oli julistettu uhrattavaksi, ja jokainen irvisteli jo mielihyvästä. Kun Robineau siitä huolimatta palasi, kohosi tyytymättömyyden nurina häntä vastaan niin rajuna ja uhkaavana, että osaston johtaja näki tarpeelliseksi tehdä siitä lopun ja lähetti Robineaun varastontarkastukseen antaakseen johtokunnalle siten aikaa päätöksen tekemiseen.
— Eroamme kaikki, jos Robineau jää paikalleen, julisti Hutin.