Geneviève hengitti syvään vetäen suunsa hymyyn. Sitten hän toipilaan heikolla äänellä sanoi:
— Tahtoisin lasin vettä… Anteeksi, että vaivaan. Lasit ovat astiakaapissa.
Kun Denise oli tuonut hänelle vesikarahvin, hän tyhjensi yhdellä siemauksella suuren lasin. Hän työnsi pois Denisen, joka pelkäsi hänen juovan liiaksi.
— Älkää, hän sanoi. — Antakaa minun olla. Minua janottaa aina.
Yölläkin minä nousen juomaan.
Hetkeksi hän vaikeni. Sitten hän jatkoi hiljaa:
— Tiedättekö, kymmenen vuotta olen ajatellut tätä avioliittoa ja olen niin tottunut siihen, etten enää käsitä, että toisin voisi olla. En ollut vielä aikaihminenkään, kun Colomban jo esiintyi sulhasenani… Enkä enää muista, miten asiat ovat kehittyneet. Olemme aina olleet yhdessä, kodin ahtaassa piirissä viettäneet tasaista, yksitoikkoista elämää, jossa ei mikään ole kääntänyt ajatuksiamme toisaanne, ja siitä syystä olen kai lopuksi alkanut luulla häntä miehekseni ennen aikojaan. En liioin tiennyt, rakastinko häntä, olin vain hänen vaimonsa, siinä kaikki. Ja nyt hän tahtoo erota minusta seuratakseen toista. Oi hyvä Jumala! Sydämeni särkyy. Näettekö, en tiennyt tällaista tuskaa olevankaan. Rintaan koskee ja päähän ja joka paikkaan. Kuolen siitä.
Kyyneleet kohosivat uudestaan hänen silmiinsä, ja Denise, joka myös tunsi silmiensä kostuvan säälistä, sanoi:
— Aavistaako täti mitään?
— Kyllä luulen äidin aavistavan… Mutta isällä on liian paljon huolta. Hän ei tiedä mitä tuskaa hän tuottaa minulle viivyttämällä häitä… Äiti kyselee minulta. Hän on levoton, kun näkee minun heikkenevän. Hänen oma terveytensä ei ole koskaan ollut erittäin hyvä, ja hän on usein sanonut minulle: Lapsi parka, heikkoutesi olet perinyt minulta. Kaupassa terveys ei juuri parane. Mutta hänestäkin taidan laihtua liiaksi… Katsokaapa käsivarsiani, se on surkeata.
Vapisevalla kädellä hän oli tarttunut uudestaan karahviin. Denise koetti estää häntä juomasta.