Hän katsoi Deniseen kysyvästi ikäänkuin odottaen ratkaisevaa vastausta. Tämä, joka vastoin kaikkia otaksumia oli sukulaistensa kertomusten johdosta yhä enemmän piintynyt haluunsa päästä palvelukseen Naisten Aarreaittaan, pysyi kasvoiltaan yhtä tyynenä ja lempeänä kuin ennen huolimatta sisäisestä, aitonormandialaisesta itsepintaisuudestaan. Hän vastasi hiljaisesti:
— Se selviää aikanaan, setä.
Sitten hän sanoi aikovansa mennä hyvissä ajoin levolle, sillä he olivat kaikki hyvin väsyneitä. Mutta kun kello tuskin oli kuuttakaan, hän tahtoi viettää hetken kaupassa. Oli jo pimeä ja hän hämmästyi huomatessaan synkän kadun kastuneen läpimäräksi hienosta ja tiheästä sateesta, jota oli tulla tihuuttanut auringonlaskusta asti. Vähässä ajassa kadulle oli muodostunut suuria vesilätäköitä, katuojat olivat tulvillaan likaista vettä, ja käytäville oli karttunut paksu lokakerros. Sateessa ei enää erottunut muuta kuin sekava tungos sateenvarjoja, jotka isoina, synkkinä siipinä pullistuivat pimeässä. Denise peräytyi kylmästä väristen. Häntä tympäsi huonosti valaistun kaupan kolkkous, joka oli illalla vieläkin ilmeisempi. Kostea löyhkä, vanhan kaupunginosan hengähdys, kohosi kadulta ja tunkeutui liikkeeseen, johon se tuntui kuljettavan mukanaan märkien sateenvarjojen ummehtunutta hajua ja katukäytävien vesilätäköitä ja lokaa valkean pohjakerroksen homehduttamiseksi. Sateen kastelema, vanha Pariisi näyttäytyi hänelle kaikessa rumuudessaan ja häntä ihmetytti ja kauhisti sen jäätävä kolkkous.
Mutta toisella puolen katua Naisten Aarreaitta sytytti pitkät kaasuliekkijononsa, ja Denise meni lähemmäksi tuon suuren lieden hehkuvaa lämpöä ja valoa. Kone jyskytti yhä työtä lopetettaessa ja haihdutti ilmaan viimeiset höyrynsä myyjien kääriessä kankaita kokoon ja kassanhoitajien laskiessa päivän rahoja. Sumusta himmenneiden ikkunalasien takana näkyi sekavana leimuavia liekkejä niinkuin tehtaan pajassa. Sadeverhon samentamana näky siirtyi kauemmaksi ja muistutti jättiläismäistä konehuonetta, missä lämmittäjien mustat varjot häärivät punaisen hehkun loisteessa. Näyteikkunat hukkuivat sateeseen: vain pitsi-ikkuna, johon kaasuliekin valo osui tehostaen pitsien valkeutta, hohti kappelin perällä. Tätä taustaa vasten puvut kohosivat mahtavina, ja ketunnahkareunaisen samettivaipan joustava vartalo kaartui ikäänkuin juostakseen sateessa johonkin tuntemattoman Pariisin juhlaan.
Denise ei voinut vastustaa kiusausta, vaan meni ovelle huolimatta sateesta, joka kasteli hänet. Ja Naisten Aarreaitta näytti hänestä vieläkin viehättävämmältä, valtasi hänet kokonaan hehkuvan tulensa voimalla. Tässä suuressa kaupungissa, joka mustana ja äänettömänä torkkui sateessa, tässä Pariisissa, joka oli hänelle tuntematon, se leimusi tulimajakkana sisällyttäen itseensä kaiken, mitä kaupungissa oli loistavaa ja elävää. Se yhtyi hänen tulevaisuuden suunnitelmiinsa, jotka ennustivat hänelle kovaa työtä sisarusten eteenpäin viemisessä, mutta myös paljon muita asioita, hämäriä, kaukaisia, luokseen houkuttelevia ja salaperäisesti pelottavia. Hän muisteli naista, joka oli heittänyt henkensä talon perustusta laskettaessa, ja häntä pelotti. Valojen kirkkaus välähti vereltä. Mutta sitten pitsien valkeus rauhoitti häntä; toivo syttyi hänen sydämessään ja vakiintui riemuitsevaksi varmuudeksi vihmaksi särkyneestä sateesta huolimatta, joka tuulen kuljettamana pieksi häntä vasten kasvoja, sai hänen kätensä palelemaan ja tyynnytti hänen matkakuumeensa.
— Bourras siinä on, joku sanoi hänen takanaan.
Hän kurottautui ja huomasi Bourras'n seisovan liikkumattomana kadun kulmassa Aarreaitan näyteikkunan edessä, missä Denise aamulla oli ihaillut taitavasti pystytettyä sateenvarjorakennelmaa. Vanhus oli pimeässä salaa hiipinyt sinne katsoakseen kyllikseen rehentelevää rakennelmaa. Paljain päin ja huolestunein kasvoin hän seisoi kauan huomaamatta sadettakaan, joka valui virtanaan hänen harmaille hapsilleen.
— Ei ole miehellä järkeä, jatkoi ääni Denisen takana. — Hänhän vilustuu.
Denise kääntyi ja huomasi, että Baudut olivat hänen takanaan. Samoin kuin Bourraskin, jota he sanoivat järjettömäksi, hekin palasivat yhä uudelleen katsomaan näytelmää, joka pala palalta murskasi heidän sydäntään. He olivat säälittäviä voimattomassa vihassaan. Geneviève, kalmankalpeana, oli nähnyt Colombanin tähystelevän välikerrosta, missä myyjättärien varjot vilahtelivat ikkunoiden takana. Ja Baudun purressa hammasta hillitäkseen kiehuvan vihansa hänen vaimonsa itki hiljaa.
— Sinä kai menet sinne huomenna paikan hakuun? kysyi verkakauppias, jota epävarmuus kiusasi ja joka sitäpaitsi alkoi jo aavistaa, että Denise niinkuin muutkin oli voitettu vihollisten puolelle.