Silloin Denise ei enää jaksanut pidättää liikutusta, joka paisutti hänen sydäntään. Hän ojensi kirjeen ystävättärelleen ja kuiskasi:
— Katsokaa mitä hän kirjoittaa.
He eivät olleet koskaan puhuneet suoraan Mouret'sta, mutta se juuri osoitti, että asia oli heistä kummastakin arkaluontoinen. Pauline tiesi kaiken. Luettuaan kirjeen hän syleili Deniseä kuiskaten hellästi:
— Ystäväni, jos tahdotte, että puhun teille suoraan, niin minä luulin, että se oli jo tapahtunut… Älkää panko pahaksenne, vakuutan teille, että tavaratalossa kaikki uskovat samaa kuin minä. Ajatelkaapa, hän valitsi teidät alajohtajattareksi, vaikka olette palvellut niin vähän aikaa, ja ainahan hän on teidän kintereillänne. Ei sitä voi olla huomaamatta.
Hän suuteli Deniseä poskelle ja jatkoi sitten:
— Menettehän tietysti illalla?
Denise katsoi häneen vastaamatta. Äkkiä hän purskahti itkuun pää nojautuneena ystävän olkapäähän. Pauline oli aivan ihmeissään.
— Rauhoittukaa toki. Ei siinä ole mitään itkemistä.
— Ei, ei, antakaa minun olla! nyyhkytti Denise. — Jos tietäisitte kuinka minun on paha olla. Kun tuo kirje saapui… Antakaa minun itkeä, se auttaa.
Suuresti säälien, vaikka ei mitään ymmärtänyt, Pauline koetti lohduttaa. Eihän Mouret Claraa enää nähnytkään. Sanottiin hänen käyvän kaupungilla erään rouvan luona, mutta siitä ei ollut mitään todisteita. Eikä kannattanut olla mustasukkainen, kun oli sellaisesta miehestä kysymys, jolla oli niin paljon rahaa. Ja sanalla sanoen, olihan hän johtaja.