— Jopa vihdoinkin, mutisi Favier, kun keittäjä toi kattilan, josta nosti linnunreiden lautaselle.
— Kananpaistia, sanoi hänen takanaan Mignot.
He menivät yhdessä ruokasaliin haettuaan viiniannoksensa. Heidän selkänsä takana kuului yhtä mittaa "kananpaistia", "kananpaistia" loppumattomiin ja säännöllisesti seurasi kattilaan sukeltavan haarukan ryhdikäs napse.
Myyjille ruokasaliksi sisustettu huone oli niin suuri, että jokaisen vuoron viidellesadalle pöytävieraalle oli tarpeeksi tilaa. Mahonkipöydät olivat poikittain rinnan kulkevissa riveissä, ja huoneen kummassakin päässä oleviin pöytiin oli katettu järjestyksenvalvojille ja osastonhoitajille. Keskellä oli tarjoilupöytä, jossa otettiin vastaan ylimääräisten annosten tilaukset ja maksut niistä. Tämä sali, joka sai kirkkaan valaistuksensa sen kummassakin päässä olevista suurista ikkunoista, näytti laajuuteensa verraten matalalta vaikka se oli neljä metriä korkea. Seinät oli maalattu öljyvärillä vaaleankeltaisiksi, ja niissä oli ainoana koristeena ruokaliinasäiliöt. Ensimmäisen ruokasalin vieressä oli asiapoikien ja ajomiesten ruokasali, jossa ei syöty säännöllisinä aikoina, vaan milloin kullekin sattui sopivaa aikaa.
— Vai olette tekin saanut lautasellenne linnunreiden, sanoi Favier
Mignot'lle, kun hän pääsi istumaan pöytään vastapäätä toveria.
Muut myyjät tulivat hekin paikoilleen. Pöytäliinaa ei ollut, ja lautaset kalisivat paljasta puuta vasten. Kaikki ihmettelivät kananreisien paljoutta.
— Paljon on niillä kanoilla ollut jalkoja, huomautti Mignot.
Ne, jotka olivat saaneet selkäluuta lautaselleen, suuttuivat. Ruoka oli paljon parantunut, kun tavaratalo oli järjestetty uudestaan. Mouret ei antanut enää ruoanlaittoa urakalle, vaan otti itse keittiönkin huostaansa järjestäen erityisen toimiston, jolla oli oma päällikkönsä, alapäällikkönsä ja tarkastajansa. Eikä hän enää harjoittanut niin suurta säästäväisyyttäkään, sillä hän laski, että paremmin ravittu henkilökunta teki parempaa työtä, minkä laskelman käytännölliseltä kannalta edullista inhimillisyyttä ei Bourdoncle pitkään aikaan pystynyt käsittämään.
— Yhdentekevää! Sitkeätä se ei ainakaan ole, jatkoi Mignot. —
Antakaahan leipä tänne.
Leipä kiersi pöytää, ja jokaisen leikattua siitä palan viimeinen pisti veitsen pystyyn kannikkaan. Myöhästyneet saapuivat kiireesti yksitellen. Sali oli päästä päähän täynnä nälkäistä väkeä, jonka ruokahalu väsyttävän aamutyön jälkeen oli tavallista kahta vertaa kiihkeämpi. Pitkään aikaan ei kuulunut muuta kuin haarukoiden helskettä, pulloista juoksevan viinin pulppuamista, lasien kolahtelua pöytää vasten ja pontevasti pureskelevien leukapielien naksutusta. Jos kellä oli jotakin sanottavaa, niin hän tuskin sai sanoilleen sijaa täydessä suussaan.