Huomautus johti uudestaan mieliin inventoimisen ja palkankorotukset, aihe, joka innostutti heitä kaikkia yhtä paljon. Kananpaistipäivinä mielet kiihottuivat aina näin ja lopuksi rähinä kävi lähes sietämättömäksi. Kun päästiin niin pitkälle, että tarjottiin öljyssä valmistettua artisokkaa, pöydässä ei enää voinut kuulla omaa ääntään. Järjestyksenvalvojalla oli päivää varten erityiset määräyksensä, eikä hänkään häirinnyt yleistä vilkkautta.
— Kuulkaahan, huusi Favier, — tiedättekö… Mutta hän ei saanut ääntänsä kuulumaan, sillä Mignot huusi:
— Kuka ei pidä artisokasta? Vaihdan jälkiruokani artisokkaan!
Kukaan ei vastannut, sillä kaikki pitivät artisokasta. Aamiainen oli kaikkein parhaita, sillä tiedettiin, että muun hyvän lisäksi jälkiruoaksi oli vielä persikoita.
— Mouret on kutsunut hänet päivälliselle, Favier sanoi oikeanpuoleiselle naapurilleen jatkaen kertomustaan. — Ettekö ole vielä sitä kuullut?
Koko pöytä oli kuullut sen. Aamusta alkaenhan siitä oli puhuttu ja koko juttuun alettiin jo väsyä. Äskeiset sukkeluudet kiersivät uudelleen pöytää suusta suuhun. Deloche vavahti. Hänen silmänsä kiintyivät lopuksi Favier'hen, joka itsepintaisesti kerta toisensa perästä toisti:
— Jos hän ei ole vielä tyttöä saanut, niin nyt hän saa. Ja jos tyttö luulee olevansa ensimmäinen, niin pettyy tyttö raukka pahasti.
Hän loi Delocheen ärsyttävän katseen ja sanoi ilkeän sukkeluuden.
Äkkiä hän painoi päänsä alas, sillä Deloche, joka ei enää voinut hillitä kiehuvaa vihaansa, heitti viinin tähteen lasistaan vasten hänen kasvojaan.
— Siitä saat, kirottu valehtelija! hän sammalsi. — Jo eilen sinut olisi pitänyt kastella!